• desireforthefuture.blogspot.fi

tiistai 1. helmikuuta 2011

.. ja tappoi oman lapsensa henkisesti.


" Elämä tuntuu niin perkeleen hankalalta. Vaikkei sen välttämättä tarvitsisi olla ..
Mietin kaikkea. Miten diagnoosini, todellinen minäni vaikuttaa siihen millaisena pidän 
maailmaa, elämää ja ihmisiä. Miten kaikki vaikuttaa siihen, miten elän, mitä olen. "

- Iltana jona taivas oli synkkä, utuisen pilvipeitteen suojaama, tähtien tuiketta vailla, minä
ahdistuin, itkin vain muutaman kyyneleen, ryvin itsesäälin pohjamudissa ja tahdoin pois.
Mieleeni nousevat muistot muistuttavat minua ajasta, jolloin olin täysin murtunut, hajalla
oleva 13 vuotias tyttö, niin herkkä ja helposti särkyvä. Muistan, kuinka istuin pää polvissa 
koulun käytävällä ja itkin. Minua hävetti, mutta en voinut kuin itkeä, en voinut edes paeta, 
minä häpesin niin. Pitelin päätäni ja vapisin.
   Muisto siitä, kuinka (silloin vielä elossa ollut) äitini pamahti äidinkielen tunnilleni ja vaati
minua mukaansa. Häpeä oli niin suuri, etten pystynyt katsomaan kehenkään. Kyyneleet
vierivät pitkin poskiani kun laahustin katse maahan kohdistettuna äitini luo. Hänen silmänsä
leiskuivat liekkejä, hänen äänessään värisi viha, huuliltaan pystyi lukea sanan inho. Minua
pelotti. Muistan, kuinka silmäni avautuivat pelosta huomatessani auton ajaneen sairaalan
parkkipaikalle. Katsoin äitiäni kuin rukoillen armoa. En tiennyt, miksi minä olin siellä.
Lääkärin huoneessa äitini vaati minua mielisairaalaan, sanoi minua hulluksi sekopääksi
Katseeni lääkärin silmiin heijasti osaltaan myös armon anelua. Toivoin, että hän näkisi
sisälleni, näkisi sen kaiken mitä tunsin ja tahdoin sanoa, koska minä en pystynyt sanomaan
äitiäni vastaan yhtä ainuttakaan sanaa. Minä pelkäsin häntä enemmän kuin mitään muuta.
   Olin jätetty, hylätty, särjetty. Minut oli hukutettu tunne- ja ajatusmaailmani pohjamutiin,
enkä äitini takia tuntenut enään minkäänlaista elämänhalua. Minut oli lyöty, olin voimaton.
   Lopulta se oli äitini, joka passitettiin mielisairaalaan (samaiseen, johon hän oli vaatinut
lääkärin lähettää minut) joka todettiin sairaaksi ja hulluksi. Minä tunsin pelastuneeni, kun
sain kuulla äitini kuolleen oman sormuksin koristellun kätensä kautta. Itkin, mutta olin
enemmän kuin helpottunut. Minun ei tarvitsisi enään koskaan kuulla hänen ääntään.
Hän ei enään koskaan sanoisi minua hulluksi.

Onko se totuus, että äitini takia, hänen sanojen ja tekojensa takia, olen sellainen, mitä olen ?
Uskon sen olevan. Hän teki mahdottomasta mahdollisen ja tappoi oman lapsensa henkisesti.

2 kommenttia:

  1. olen pahoillani. saanko antaa sinulle punaisen ilmapallon? kirjoitin siihen "et ole yksin"

    VastaaPoista