• desireforthefuture.blogspot.fi

torstai 3. helmikuuta 2011

Matkani kohti parempaa elämää on vasta alkamassa.


Puhuimme psykatrian poliklinikalla asiasta, josta kirjoitin edellisessä postauksessa,
siitä mitä tunnen äitini minulle tehneen. Hän, Se mukava nainen, muistutti minua kuitenkin
uskomattoman vakaasti luonteeni lujuudesta. Siitä, että olen edelleen täällä, voimissani,
jotka voisivat olla olemattomat, ehkä jopa samankaltaiset kuin äitivainaalla. Sisimmässäni
olen voimakas tahtoinen nuori nainen, vaikka minua on alistettu ja riepoteltu, henkisesti
raiskattu. Syvällä sisimmässäni minulla on kuitenkin luja oma tahto, vaikutus siihen mitä
olen ja mitä en. Minun on tahdottu olevan erilainen, minua on painostettu, ahdisteltu,
vaadittu olemaan erilainen, jotain mitä en ole, mutta silti olen täällä edelleen sellaisena,
mitä minä itse olen. Ulkoinen olemukseni, lävistykset, tupakan poltto, esimerkiksi nämä
asiat on haluttu minussa aina muuttaa, mutta minä en ole muuttunut.  Vaikka minua on
henkisesti yrittää alistaa täysin (äitini) toisen tahtoon ja alaisuuteen, minä en ole murtunut
vaan olen taistellut. Minä voitin taistelun äitiäni vastaan. Minä tyrmäsin hänen tahtonsa
ja elän edelleen.
   Minkä seurauksena päädyin puhumaan tästä aiheesta, oli SCID -haastattelu, jossa oli
vuorossa Trauma(t). Niitä löytyi, monia, kaikki menneisyydestäni. Psykiatriani ei kuitenkaan
yllättänyt (kummastuksekseni) se, etten koe äitini kuoleman olevan minulle niin traumaattinen,
kuin ala-aste aikaiset traumani, joita loppuenlopuksi käsittelimme. Traumaa ei itsessään
voitu diagnosoida SCID -haastattelun avulla, sillä idioottimaista kyllä, se olisi vaatinut yhden
tietyn traumaattisen kokemuksen, joka olisi ylitse muiden. Psykiatrini kuitenkin tiedostaa
minun olevan traumatisoitunut jo pennusta asti, mutta lupautui keskustelemaan psykiatrisen
lääkärin kanssa, kuinka haastattelua jatkaa Trauman doagnosoinnin osalta. Trauma on
kuitenkin selkeä diagnoosi muiden joukkoon (dystymia & vakava masennus).
   Tästä pääsemme seuraavaan aiheeseen, josta keskustelimme, jota kävimme läpi
klinikalla; ahdistuneisuuteni. Selvin ulkonäöllinen merkki ahdistuksestani ovat sormeni.
Uskokaa tai älkää, sormeni ovat revitty verille, täynnä purien ja repien aiheutettuja arpia
ja rupia. Kamalimmat sormet, mitä olen eläessäni koskaan kenelläkään nähnyt, ovat omani.
   Psykiatrini oli todella perehtynyt ahdistuneisuuteni, häntä oikein vitutti, kun paniikkihäiriö
ei ollut lähelläkään selkeää diagnoosia, vaan jouduimme käymään koko haastattelun
turhimmatkin oireet ja diagnoosit läpi, ennenkuin löysimme täydellisesti sopivan, lähes
kaikilta oireiltaan osuvaan diagnoosin; Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön.
   Jälleen yksi rasti ruutuun, jo 4 diagnoosia selvitetty, kiitos SCID -haastattelun. Juuri tämän
takia minä hakeuduin hoitoon, jotta löytäisin diagnoosini, tietäisin mistä tämä kaikki johtuu.
Vielä on selvittämättä, osuvatko psykiatrini luulot oikeaan, omaanko tämän kaiken lisäksi
jonkinsorttisen persnoonallisuushäiriön.

En olisi 3 kuukautta sitten voinut kuvitella, että omaisin tällaisia diagnooseja, että olisin
todellisuudessa näin sairas. Olen vasta viimepäivien aikana alkanut ymmärtämään tämän
kaiken todellisuutta, kuinka vakava tilanteeni oikeasti on, sillä olen aina vähätellyt tilaani.
   Ymmärrän vasta nyt, että ..


.. matkani kohti parempaa elämää on vasta alkamassa.




Ps. Minulle suositeltiin, lähestulkoon vaadittiin Terapeuttia. Jos teillä on kokemuksia terapiasta,
kuulisin niitä enemmän kuin mieluusti. Olen todellakin suostuvainen Terapeuttiin ja terapiaan,
mutta haluaisin kuitenkin ensin kuulla mielipiteitä ja kokemuksia sellaisesta, sillä en tiedä, mitä
odottaa tällaiselta. Se tuntuu, kuullostaa niin vakavalta, ehkä hieman pelottavalta, psykoterapia.

5 kommenttia:

  1. Heitä pois nuo ennakkoluulot psykoterapiasta, sillä loppujen lopuksi se ei ole vakavaa eikä pelottavaa. Tai toki se on vakavaa ja pelottavaa siinä mielessä, että tarkoitus on hoitaa itseään ja käydä läpi vaikeitakin asioita oman fiiliksen mukaan. Haastaa itseään. Täytyy olla motivoitunut. Pelkkien asioiden oivaltaminen terapiassa ei varsinaisesti riitä vaan täytyy myös tehdäkin työtä. No, aikaa on. Muistan omat ennakkoluulot mielenterveysongelmia, lääkkeitä ja terapiaa kohtaan alunperin, mutta aika nopeasti pääsin niistä eroon.

    Yksi vaikeimmista operaatioista on löytää itselle sopiva ja muutenkin ajan tasalla oleva hyvä terapeutti. Eräs pätevä psykiatri/psykoterapeutti lääketieteellisissä opinnoissa suositteli yleisohjeena "empaattista kognitiivistä terapeuttia". Sanon tämän siksi, koska terapian tehokkuudesta 10-15% on kiinni terapiasuuntauksesta, 40% asiakkaan ja 40% terapeutin ominaisuuksista.

    Suosittelen lämpimästi terapiaa. Se tuo pysyviä, hyviä muutoksia aivoihin - toisin kuin yleensä lääkkeet. Sanon tän 6 terapeutin ja ~4 vuoden kokemuksella. Saa kysellä mitä vaan, sillä en nyt heti keksi mitä muutakaan kirjoittaa kirjottamatta pitkää esseetä. :)

    VastaaPoista
  2. samoin! kummi poisti mut kaiken maailman fb kavereista ja möksöttää. Joskus miettii kumpi meistä on se aikuinen... god
    Oli helvetin hyvä fiilis kuulla mitä kaikkea se oli musta sanonu kaikille

    VastaaPoista
  3. No terapiasuuntauksia on monenlaisia ja syitä käydä ja sitäkin kuinka vapaaehtoisesti käy.
    Mutta eihän trauma ole sellaisenaan diagnoosi (mikä on mielestäni aika huono asia) mutta on esim olemassa ptsd, traumaperäinen stressireaktio.
    Itse en koe niin tärkeäksi saada diagnooseja, vaan saada puhuttuja asioita diagnoosien takana.

    VastaaPoista
  4. Psykoterapia on pelkästään hyvä asia, jos sitä itse haluaa.



    jl

    VastaaPoista
  5. Huolestuttavaa tuo kuinka edelleen taitaa ihmiset saada jotain helpotusta diagnoosin saadessaan... diagnoosihan on siis lääkäreitä/psykologeja/hoitajia jne. varten, ei potilasta varten. Joka ikinen näistä mielenterveyshäiriöiden diagnooseista on ns. päästä keksitty (koottu yleisimpiä oireita ja isketty nimi päälle) ja niissä mahdollisissa oireissa on niin suuri vaihtelu, ettei sillä diagnoosilla ihan hirveästi mitään tee. Tärkeintähän on yksilön parantuminen ja kuntoutuminen.

    VastaaPoista