• desireforthefuture.blogspot.fi

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Never was and never will be.

Jok' ikinen resepti täytyi uusia. Sen sain tehtyä. Työkkärissä pitäisi käydä selvittämässä asiat. Sen sain tehtyä. Uusi puhelin pitäisi ostaa. Sain sen tehtyä. Ensimmäinen ajotunti pitäisi suorittaa. Sain sen tehtyä. Pitäisi harrastaa liikuntaa. Sain sen tehtyä. Pitäisi nauttia elämästä ja elää hetkessä. Sain sen tehtyä. 
   Olen saanut paljonaikaiseksi paljonkin ja olen ylpeä itsestäni. Yleensä en jaksa mitään. Toimeentulotukikin oli ilmestynyt tililleni, fuck yeah ! Vihdoinkin asiat hoituvat vaatimallani tavalla. Yksi asia on kuitenkin saanut minut hymyilemään enemmän kuin mikään muu. Hän. Hänen katseensa, vieno hymynsä. Hän on suloinen, niin jumalallisen suloinen näky .. Kassakoneiden piippaus katoaa, kaikki ympärilläni seisahtuu. Tuntuu, kuin perhoset lehahtaisivat lentoon vatsani pohjalta. Käteni tärisevät.Kävelen mahdollisimman siroin ja hitain askelin pois. Käännän vielä katseeni. Hän katsoo perääni, hymyilee, hänen silmänsä huokuvat jotain .. Jotain, mistä en ota selkoa.
   Ajattelen häntä. Ajattelen häntä usein. Tahdon nähdä hänet päivittäin. Tahdon hymyillä hänelle. Hän on ainoa kenelle tahdon hymyillä ilman mitään syytä, ilman että edes tunnen häntä. Olenko minä ihastunut ?

Kävin eräs päivä (sijais) äidin luona. Hänen kotinsa on nykyisin kaunis. Entinen kotini on remontoitu kohta lähes täysin uuteen uskoon. Se näyttää kuin luksus lukaalilta. Kaikki oli uutta, kaikki oli kaunista, kaikki oli huoliteltua. Kaikilla (sijais) äidin lapsilla oli oma huone, juuri lasten näköiset. Minä olin ainut lapsi, joka ei enään omannut siinä taloudessa huonetta. Minä en asunut siinä talossa enään. Minut oli .. unohdettu (?). Kaikki tavarani autotallissa, kaikki huonekalut, ihan kaikki. Poissa silmistä, poissa mielessä. Minun kuvani ei ollut enään edes jääkaapin ovessa. Kaikki muut lapset olivat, hymyilivät keittiössä oleville, kaikki muut hänen suojattinsa, mutta ei, minä en. Olin surullinen. Olin onneton. Mutta vain sen pienen hetken. Elämä jatkuu.
 Mutta mikä parasta .. Minä muutan omaan asuntoon ensikuun alussa ! Kiitos (sijais) äitini, joka teki kaikkensa. Hän kävi läpi paljon, mutta sai kuin saikin hankittua minulle vuokra-asunnon. Olen todella iloinen asian suhteen. Vihdoinkin ! Tosin, kyllä minua hieman jännittääkin. Ehkä jopa hieman pelottaa. Asunnon vuokraaja on nimittäin äitini äiti. Monien väittelyiden ja puhelinsoittojen jälkeen hän oli kuitenkin suostunut (sijias) äitini pyyntöön. Äitini äiti ei olisi halunnut vuokrata asuntoa minulle, ymmärrän kyllä miksi. Olen hänelle helvetillisen kiitollinen. Parin viikon kuluttua voin elää asunnottomuudesta johtuvasta tuskaisuudesta vapaata, omaa elämääni. Hymy kasvoillani.
   Olen ollut tupakoimatta, ja nyt elän kolmatta päivää ilman nikotiinipurkkaa. (y) Ja painonhallinnan kanssa menee hyvin. Paino on pudonnut hiljalleen ja olen tyytyväinen. Pitkästä aikaa huomaan olevani iloinen ja positiivinen ! Ehkä teidänkin on kivempi lukea ei niin negatiivisia tekstejä .. : )



-

Ihmissuhteet. Niin vittumaisen vaikeita asioita. Minua yksinkertaisesti vituttaa. En siedä näitä umpisolmuja, jotka ovat kietoutuneet ihmissuhteiden ympärille. Argh, vitutuksen määrä on sanoin kuvaamaton. Minulta vaaditaan liikaa. Minä en pysty kaikkeen, minä en pysty siihen, mihin minun vaaditaan pystyvän. Mutta koska olen taistelija, kestän tämän kaiken ja lopulta kaikki päättyy minun voitokseni.

On tapahtunut jotain kamalaa. Jotain kuvottavaa. Toivoisin tapahtuneen olevan vain pahaa unta. Toivoisin, ettei tapahtunut olisi ollutkaan totta. Kumpa kaikki vain unohtuisi. Minä voin pahoin. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Se oli sanoinkuvaamattoman kamalaa. En anna sen enään koskaan tapahtua. Minua pelottaa, tai ainakin minua pelotti. Jos en omaisi J'tä ja M'ää elämässäni .. Jos ..


!


J, hän tulee luokseni aina.

M, ei jätä minua yksin, tekisin mitä tahansa.


He ovat minun sankarini.
" Kiitos kun pelastit mut. " 

-



Päivä Helsingissä tarkoittaa aina sitä, että laittautuu parhaansa mukaan.
Niin paljon ihmisiä, niin paljon katseita. Häiriöityneen vaativa persoonallisuus ei
anna periksi, vaan laittautumiseen voi kulua jopa 2 tunia .. " Huoh, naiset .. "
Ei, minä olen vain hieman liian vaativa .. Tosin Photoshop tekee minusta kauniin.

-


Viikonloppu sujui näissä merkeissä. En jaksa kirjoittaa, joten puhun teille
kuvin, sillä mitään erikoista ei minun (henk.koht asioiden) suhteen tapahtunut.
Lauantai oli ihana päivä. Rauhallinen, hilpeä ja harmiton.



-


Siivouspaita .. ; )

-


Ensimmäinen kerta kun minä paistoin lettuja !
Lopputulos oli myös sen mukainen .. 
Yksikään ei selvinnyt pannulta pois ehjänä :' - D


.. Mutta olivat ihan syötäviä !

-

Pst. Pitäisikö alkaa lisäämään enemmän kuvia blogiin ? 
Kuvia päivistä, jotka olen elänyt, kuvia jotka ovat in my real life ?

3 kommenttia:

  1. Ihania kuvia, kauniita ihmisiä! :)

    Voi ei, tuli mieleen kun yritin paistaa eka kertaa lettuja äijälle, halusin tehdä sille jotain herkkua ja ne paloi aika kivasti. Äijä siihen että ei se mitään, tykkää kuulemma hiilen mausta... :')

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi, välillä vaan tuntuu niin yksinäiseltä, olen yksin näiden kaikkien asioiden kanssa, koska en pysty avautumaan läheisilleni, en halua olla taakkaa, en halua olla säälittävä. Mutta tällä hetkellä on menossa erittäin huono vaihe, mulla on järkyttävät silmäpussit ja silmäni ovat turvonneet itkemisestä, olen niin väsynyt. Ehkä se tästä taas joskus.

    Sä olet niin kaunis ♥

    VastaaPoista