• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

perjantai 12. elokuuta 2011

Stressin ja itseinhon comeback.

Metsä on niin lähellä, että pystyn nähdä sen. Pystyn melkein tuntemaan sen, haistamaan sen tuoksun. Ennen pensaat peittivät sen näyn. Näin vain valkeat kukat, ne peittivät metsän. En tiennyt niiden nimeä, mutta ne olivat ja ovat edelleen kauneimmat kukat mitä olen koskaan nänyt. En ole nähnyt niitä missään muualla, kuin sen rinteen huipulla. Pilvet halkovat taivaan rantaa kauniimmin kuin koskaan, mutta en pysty sisäistämään sen kauneutta. Silloin en koskaan nähnyt taivasta niin kauniina, sellaisena kuin se nyt on. Aurinko laskee, muttei enään niin kuin ennen. Ennen minä en nähnyt sen laskevan. Ennen aurinko merkitsi kavereita, leikkiä ja naurua. Nykyisin olen hereillä vielä monta tuntia sen laskettua.

Lapsuudenkotini on vain muutaman metrin päässä. Pystyn vielä kuvittelemaan sen suuren koivun ulko-ovemme edessä, tuntemaan sen tuoksun. Nykyisin on enään kanto. Takapihallamme kasvoi suuri sireeni pensas. Niiden tuoksu oli ja on suloisin, minkä olen koskaan kokenut. Enään siellä ei kasva sireeni pensasta. Pystyn edelleen kuvittelemaan pienen lapsen äitinsä kanssa kukkapenkin juurella kitkemässä rikkaruohoja. Niin suloista. Enään sitä äitiä ei ole. Lapsikin on jo kasvanut isoksi, ei ole enään äitinsä tyttö.

Pienet lapset eivät leiki enään pihalla niinkuin ennen. Hiekkalaatikko on kasvanut umpeen, keinu on ruostunut. En kuule lapsien leikkien ääniä, en näe vanhempia hakemassa heitä kotiin syömään. En näe enään mitään. Kukaan ei ole täällä enään. En ole nähnyt ketään pihalla, en aikuisia, en lapsia. Kukaan ei muista mitään niinkuin minä. Eivät aikuiset, eivät lapset. Heitä ei enään ole, eikä heitä ollut. Kukaan ei ole täällä enään, ei kukaan muu kuin minä. Olen yksin tämän kanssa. Lapsuuteni muistojen kanssa.

-


Jotkut tietyt ihmiset voisivat tunkea päänsä omaan perseeseensä, 
ampua itseään viidesti haulikolla päähän ja tulla sitten haudatuksi takapihalleni, 
jotta voisin tanssia hautojen päällä ripaskaa kaatosateessa ja laulaa, kiitos.

- Viimeisin facebook päivitykseni.


Tunsin, kuinka hiki kirposi kasvoilleni, vaatteet päälläni tuntuivat ahdistavilta, enkä tuntunut saavan kunnolla hengitetyksi. Sydänkin hakkasi rinnassa, revin sormieni ihoa ja katseeni hapuili jatkuvasti. Minua ahdisti. Istuin luokkamme ryhmänohjaajan huoneessa keskustelemassa tulevasta vuodesta, joka ei tule olemaan viimeiseni. Olen epäonnistunut, en kykene edes opiskelemaan itselleni ammattia. " Ettei tänä vuonna käy niinkuin viime vuonna. " Hän tarkoitti 2 viikon sairaslomaa, jonka vietin Kellokosken mielisairaalassa. Kaikki piti suunnitella huolellisesti, istuin siinä tunkkaisessa huoneessa lasitetun oven takana lähes tunnin ( muut olivat siellä noin 15 minuuttia ). Olen se, luokan stressaaja, ahdistuja ja itselleen ankarin, vaarassa ajautua burnoutiin koulun ja sen tuomien tehtävien takia. Tämä on perseestä !

Ainoa, mikä minua tällähetkellä motivoi koulun käyntiä suhteen, on lähestyvä opinnäytetyö. Opiskelen media-alalla ( Audiovisuaalisen viestinnän perustutkinto ) ja opinnäytetyönä toteututan valokuvina 7 kuolemansyntiä. Synkkää, mutta niin ovat kaikki työt, jotka saan itse suunnitella ja tehdä alusta loppuun. Ensimmäisenä opintovuonnani tein animaation, jossa oli vauva kohdussa kuiskimassa äidilleen, ettei jättäisi tätä. Tällainen minä olen, todella aurinkoinen ja pirteä, joo-o, todella ..
   Ryhmäni ohjaaja on minusta huolissaan. Hyvä niin, muuten en varmaan kestäisi tätä kaikkea. Tiedän hänen tarkkailevan minua ja arvioivan vointiani. Hän ei anna minulle niin paljon vastuuta, kuin muille luokkalaisilleni. Onneksi hän tekee sen niin, ettei kukaan muu sitä huomaa. He eivät ymmärtäisi sitä, he eivät tiedä että olen erilainen kuin he, seison kuilun reinalla tuulen armoilla, milloin vain putoamis vaarassa. Saan erityiskohtelua, jonka (ex) psykiatrini mukaan ansaitsen. Olenhan tällainen mikä olen, 5 häiriötä omaava naisen alku, joka ei pärjää yksin normaalissa elämässä.


Varmaankin juuri siksi minä vain syön, 
stressiin ja sen tuomaan itseinhoon.
Vitun paskat mielialanvaihtelut !

-

Ennen ( kuva ).
 Jälkeen ( gif ).



Kämppä on vähän sotkuinen, mutta älkää välittäkö !
Asunto ei ole todellakaan ole vielä valmis sisutuksen suhteen,
mutta ei se siitä kaukanakaan ole. Mitä pidätte ?

-






-

" Ennen kuin tuomitset minut, pue kenkäni jalkoihisi. 
Kävele ne kadut, jotka minä olen kulkenut. 
Käsittele menetys ihmisistä jotka olen menettänyt. 
Kestä kaikki tunteet ja tapahtumat mitä olen kokenut. 
Kompastu jokaiseen kiveen johon törmäsin. 
Nouse aina uudestaan ylös,
 ja kulje täsmälleen sama elämä kuten minä tein.
Vasta sitten voit tuomita minut tai elämäni. "


11 kommenttia:

  1. Voi, tykkäsin kovasti tästä postauksesta. Facebook-päivityksesi kuulosti ihan minun ajatuksiltani, tuo viimeisenä ollut "ennen kuin tuomitset minut" -teksti osui suoraan sydämeeni, se on niin totta, ja asuntosi on oikein kaunis. Kirjoitat hienosti ja mielenkiintoisesti ongelmistasi, ja no vaikka aiheet ovatkin synkkiä, teet sen tyylillä. Et yliromantisoi tai kaunistele. Kiitos, blogiasi on ilo lukea, pidän kokemuksiisi samaistumisesta.

    VastaaPoista
  2. Mä rakastan lukea näitä tekstejäsi, vaikka tiedänkin, että kirjoitat itsellesi raskaista asioista, mutta niin rehellisesti <3

    Me kuljemme täällä rinnallasi.

    VastaaPoista
  3. Kämppä näyttää ihanalta! :)

    Tiedän (tai luulen ainakin tietäväni)
    miltä jatkuva stressaaminen tuntuu.
    Kun jokainen pienikin tekemätön juttu ahdistaa ja jokainen tehtävä on kummattava yhä uudelleen kun lopputulos ei tyydytä.
    Mutta onneksi sinä saat vähän helpotusta noista tehtävistä, ettei tunnu sitten niin rankalta.
    Voimia sinne kouluun ja muutenkin <3

    VastaaPoista
  4. <3
    ps. ihana asunto, pidän hirveästi tuosta violetin ja mustan yhdistymisestä <3
    T. sophie

    VastaaPoista
  5. Kiitos ihanista kommenteistanne ♥

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommentistasi! Valheet sattuvat, totuus kuitenkin kaikkein eniten. Jos tietäisin kaiken varmasti, toimisinkin noin. Ehkä. Tai sit haluaisin pitää kiinni sosiaalisista kontakteistani, koska tiedän että ilman niitä ei ole mitään. Toisaalta, ei aina tunnu tuolta, välillä en tiedä mikä on totta ja mikä ei. Fiilisten downswingissä en mieti mitään muuta kuin vainoharhojani, osat tiedän harhoiksi jo silloin ja osaa en. Pelkään sitä tosiasiaa, että saatan olla päästäni vialla oikeasti.

    Luin tekstejä. Asenteesi on hauska. Ainakin tuttu, haha nauroin FB-päivityksellesi. Opiskelusta voin lohduttaa, etten ole vieläkään lukion jälkeen opiskellut mitään. Tarkoitus toki on, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Haluan uskoa ettei ole myöhäistä. Usko että sulla ei ole kiirettä etkä ole epäonnistunut! Viimeinen teksti herätti jotain. Yritä jaksaa, jos jotain hyvää osaisin lisäksi sanoa, sanoisin.

    VastaaPoista
  7. Kiitos.. Ai että hauska asenne, en ole tuollaista ennen kuullutkaan :)

    VastaaPoista
  8. Älä loukkaannu missään nimessä! Tarkoitin, että musta pärjäät ihmeen hyvin. Ihmeen rohkeasti, vaikka vaikeampaa on varmasti kuin esim. allekirjoittaneella, enkä itsekään tunnu selviävän.

    VastaaPoista
  9. En tietenkään luokkaantunut ! Kuullosti vaan hassulta kuvaukselta c:

    Pakko mennä elämässä eteenpäin, kun taaksepäin ei pääse.

    VastaaPoista