• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

lauantai 10. syyskuuta 2011

Rakkautta ja piikkilankaa.

Tunnen oloni jätetyksi. Aurinko maalaa taivaan pilviä helakan puneiseksi silmieni seuratessa lintujen siluettejen tanssia vasten taivasta. Ne ovat pääskyjä, harakoita, variksia, tai jotain. Olen surullinen. Olen ahdistunut. Olen stressaantunut. En kykene mihinkään. Tunnen oloni turhaksi. Olen yksin, eikä kukaan kaipaa. Olen niin väsynyt tähän, en jaksa tätä enään. Myöhemmin minua ihmetyttää tämän teksti. Ajattelen jotain tämän tapaista " Miksi olen kirjoittanut jotain tuollaista ? Minullahan on kaikki hyvin. Tuo olo on hetkittäistä, ei se kauaa kestä. " Mutta minun on nyt helvetillisen paha olla. Olen surullinen ja ahdistunut. En tahdo tällaista elämää. En jaksa tätä. Miksi en voi olla onnellinen ? En siedä tätä olotilaa, tätä joka valtaa minut yllättäen, se hiipii minuun huomaamattani, enkä pysty taistelemaan sitä vastaan. Tuntuu kuin olisin yksin yksinäisyydessäni. Tuntuu kuin kukaan ei ymmärtäisi minua.

- Mutta eihän mielestäni kukaan ymmärrä ketään .. ?



-

Tuo helvetillinen olotila helpotti seuraavaksi päiväksi, mutta olen edelleen surumielinen ja mietteliäs. En ole ollut koulussa, en ollenkaan. Olen vain nukkunut pitkälle aamupäivään, ajattelematta koulua laisinkaan. Eräs luokkalaisenikin kysyi eräänä päivänä sitten " Etkö sä ajatellu tulla kouluun enään ollenkaan ? " En minä haluaisi, mutta pakkohan minun on. En ole ajatellutkaan kouluun menemistä kahteen viikkoon. Aion tosin lopettaa media-alan opiskelun. Sen luokan kanssa minä en tee enään yhteistyötä, ei kiinnosta. Aion hakea loppuvuodeksi oppisopimuksella töitä ja hakisin ensivuonna autoasentajan koulutukseen. Miksi ? Koska autot kiinnostavat minua moninkertaisesti enemmän kuin kokopäiväinen tietokoneen näytön edessä istuminen ja facebookin etusivun päivittäminen. Sen jälkeen, kun kävin koulussa aukomassa päätäni opinto-ohjaajalle, olen ollut varma siitä mitä tahdon ja aion tehdä; Lopetan median ja haen ensivuonna autoasentajan koulutukseen. Mielummin teen jotain, mikä minua kiinnostaa, kuin kituutan itseäni ammatia harjoittaen, joka minua ei kiinnosta vittuakaan. En tosin ole varma, aionko mennä oppisopimuksella töihin loppuvuodeksi. Voisin vain hankkia tietylle aijalle töitä, ja jatkaa opintoja taas ensivuonna.


- Olenko tyhmä vai fiksu, kun teen näin ? En tahdo tehdä niin, mikä olisi " järkevintä ", vaan niin, että se tekee minut onnelliseksi. Järkevintä olisi vain valmistua media-assistentiksi ja plaaplaaplaa mutta minä en aio tehdä sitä, enkä edes halua. Tahdon ammattiin, joka kiinnostaa minua, jonka harjoittaminen on minulle mielekästä. Sisälläni toivon pieni liekki. 

-


" I cannot be without, 
you're my perfect little punching bag.
And i need you, i'm sorry. " ♪

-

" Jostain syystä minuun sattuu kun ajattelen tätä. Miksi sen pitää olla niin vaikeaa. Sanelimme toisillemme, olevamme me nyt ja aina. Sormuksin me sen toisillemme lupasimme, kihlajaislahjoin siitä meitä muistutettiin.
   Nyt kihlajaislahjat pölyttyvät sänkyni alla pahvilaatikossa. En minä voi niitä käyttää, ne ovat meidän, minun ja hänen, eivät minun. Kihlasormukseni vaaleanpunaisessa koristerasiassa, kaiverruksenaan kaunokirjaimin hänen nimensä. Sormuksin me lupasimme toisillemme toisemme. Nimi ei lähde sormuksesta koskaan, enkä minä tule koskaan hävittämään tuota sormusta. Tämä sormus on muistutus minulle ensirakkaudestani ja hänestä, ketä minä ensimmäistä kertaa elämässäni tosissani rakastin. Minä en häpäise tuota muistoa, minä en unohda häntä, minä en häpäise meitä ja meidän muistoamme. En usko, että hänkään tulee koskaan unohtamaan. Onkohan hänellä vielä sormuksensa .. "

Tuosta tekstistä on jo kauan aikaa. Asiat ovat muuttuneet, kuten myös tunteeni. Nykyisin kihlajaislahjat ovat omassa, lähes jokapäiväisessä käytössäni, enkä edes ajattele, että ne ovat periaatteessa myös exäni omaisuutta. Mutta hän ei ole kaivannut niitä, hän ei ole kaivannut minulta mitään. Onneksi, sillä en minäkään häneltä.
   " En usko, että hänkään tulee koskaan unohtamaan. " Nykyisin olen lähestulkoon varma, että hän unohtaa. Minä en tahdo unohtaa, tahdoin vain päästää irti. Muistona tuo aika on kaunis, mutta sitä minä en ole enään hänelle. Eikä minun tarvitsekkaan olla. Olemme jatkaneet elämäämme, kaikki on nyt paremmin. Ainakin luulen niin. En ole hänen kanssaan tekemisissä, en enää millään lailla. Me olemme menneisyyttä, vain hatara musitikuva menneestä elämästä. Toivon, ettei hän kanna minulle kaunaa, että voisimme vielä joskus hymyillä toisillemme muistelematta menneitä pahalla. Olemme molemmat löytäneet uuden elämän menetetyn tilalle. Enkä minä enään kaipaa häntä ja hänen rakkauttaan. Aion säilyttää sormukseni, mutta saatan elämän saatossa unohtaa sen olemassaolon, vaikka en tahtoisi. Olen vihdoinkin päästänyt irti, ja sen myötä saanut tilalle jotain plajon, paljon parempaa .. ♥

-



-



-

5 kommenttia:

  1. kaunis teksti,varsinkin tuo loppu.

    VastaaPoista
  2. Tee miten parhaaksi näät. Jos ja kun lopetat median, en suosittele komeroitumista. Jos jäät pitkäaikainen rutiiniton ja tietynlaista piilososiaalista toimintaa vailla oleva elämä ruokkii hurjaa tahtia masennusta etc nimim. komeroidun kaikki kesälomat.

    Ei sua haittaa yhtään, että kaikki se, mitä oot medialla tähän asti tehnyt on hukkaan heitettyä työtä? Aikaa, vaivannäköä ja vastaavaa.

    Itteeni harmittaa se, ettei se sun übercool opinnäytetyöidea sit koskaan päässytkään siivilleen.

    Tsemiä, olet ihana♥

    VastaaPoista
  3. Kyllähän se pistää hieman vaivaamaan, että media menee ns. hukkaan, mutta kyllä kunnon opiskelu sen korvaa. Voin toteuttaa "opinnäytetyöni" ihan ilman kouluakin, jos minua huvittaa : ) Omaan järjestelmäkameran ja photarin koneellani, joten ei tuota ongelmia saada kuvia aikaiseksi.

    VastaaPoista
  4. aa hei kiitos tiedosta ! : o
    p.s. ihana blogi, ihanat lävistykset (houkuttelis itekki noi alahuuleen ;__;) jaja sait nyt kyl uuden lukijan :--)

    VastaaPoista