• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Ja jälleen kerran minä romahdin.

Lähdin kävelylle hautausmaalle ja 
takaisin pienessä vesisateessa, sillä ilma 
tuntui oikealta tällaiselle kävelyreissulle.

{ Hautausmaa on niitä harvoja paikkoja, 
jossa tunnen olotilanijokseenkin rauhalliseksi. 
En tiedä miksi, mutta siellä murheet kaikkoavat, 
enkä ajattele oikeastaan mitään. Mietin oikeastaan 
vain sitä, että näkevätkö/tietävätkö sinne haudatut, 
ketkätuolla maalla kävelevät, tietävätkö he ketkä 
välittävät ja ketkä käyvät muistelemassa heitä. }


Vein äitini haudalle kaksi kynttilää , samoin erään 
minulle läheisen ja tärkeän ihmisen äidin haudalle myös.


---

Perjantai iltana minä romahdin ja olen 
pahoillani siitä, niin helvetin pahoillani.

Havahduin illalla siihen, että se tunne oli vallannut minut. Te ketkä olette sen kokeneet, tiedätte kyllä millainen se tunne on. Kuin pakonomainen tarve satuttaa itseään, etkä pysty hillitsemään itseäni tai tukahduttamaan sitä tunnetta. Se ottaa vallan, etkä mahda sille mitään, vaikka tahtoisit. Tiesin, mitä kohta olisi luvassa ja vihasin itseäni jo valmiiksi. Olin surullinen ja ahdistunut. En pystynyt sen tunteen vallassa hillitsemään itseäni, niinkuin en koskaan, vaan kuin huomaamatta olin seuraavaksi rikkonut sheiverin ja piirtänyt terällä viivoja ranteeseeni. Ei pahoja tai syviä, ei lähellekkään, mutta jokatapauksessa olin tehnyt sen jälleen ja inhosin itseäni. Olin surullinen ja ahdistunut. Muistan itkeneeni puhelimessa lähes hysteerisesti puhuen samalla siitä, kuinka en enää jaksa. En muista läheskään kaikkea siitä puhelusta, ehkä siksi koska olin jonkinlaisessa paniikissa. Olin täysin poissa tolaltani ja purin olotilaani suorapuheisemmin kuin pitkään aikaan ( sillä enhän ollut pitkään aikaan saanut tuollaista kohtausta ). En muista milloin viimeksi olisin puhunut pääni sisällä vellovista ajatuksista niin raa'an suorasti. Puhuin niinkuin olisin valmis tappamaan itseni, ainakin sen hetken aikaa. "Mä en kestä tätä enää." "Mä en yksinkertasesti jaksa." Onneksi loppuenlopuksi auhoituin ja sain koottua itseni niin, että pystyin nukahtamaan ja jättämään sen hysteerisen ahdistuksen taakseni. Olen kuitenkin todella pahoillani heidän takiaan, jotka joutuivat todistamaan tätä hysteeristä ahdistuskohtaustani. Minä en olisi saanut olla yksin, minua ei olisi saanut jättää yksin, mutta minun on opittava kaikki kantapään kautta. En minä aina voi vaatia itselleni apua, minun täytyy oppia selviämään tällaisesta tilanteesta yksin, ilman apua, ilman jonkun toisen läheisyyttä. En olisi halunnut tämän tapahtuvan jälleen, mutta en saa tehtyä tekemättömäksi. Elämä jatkuu, kyllä tämä loppuu joskus. Eikä tätä tapahdu enää läheskään niin usein, kuin silloin joskus, menneisyydessä. Kyllä minä tästä selviän, kyllä tämä vielä joskus loppuu. Sen on pakko, eihän tällainen voi jatkua ikuisesti ?


HUOM !
- En lisää tänne tällaisia kuvia siksi, että kaipaisin sääliä. Lisään tällaisia 
kuvia postaukseen, koska ne kertovat todellisuudesta ja tapahtuneesta.

5 kommenttia:

  1. Tuntuu pahalta sun puolestas. :-(♥
    Toivottavasti olosi helpottuisi edes vähäsen. Paljon voimia ja haleja sinne! ♥

    VastaaPoista
  2. Tsemppiä, voimia, ja haleja runsaasti!!!!

    VastaaPoista
  3. mullakin on hautausmaalla hyvä olla... todella harmi että noin pääsi käymään, mutta voimia sulle <3

    VastaaPoista
  4. Hautausmaat rauhoittaa muakin, tulee sellainen olo ettei olekaan niinhiton kiire eikä oo pakko pystyy kaikkeen. Anna itsellesi aikaa, anna itsellesi anteeksi.

    VastaaPoista
  5. Voi rakas ihminen!
    Mä niin tiiän ton tunteen.. On päässy siitä eroon ja enää sitä ei tule, paitsi joskus harvoin, silloin soitan kaverille, entiselle ns. "neiti terapialle" yms, tai lähden pois paikalta jossa on terä aseita, paikkaan jossa voi rauhoittua, niiku toi hautausmaa.
    Ennen viilteli usein , vaikka onneksi olen päässyt tavasta eroon, silti joka kerta, kun näen käteni ja jalkani arvet, tulee mieleen noi kaikki vanhat paskat ajat...
    Oon ylpee susta, et oot hankkinu apuu, koska monille se on ylivoimasen vaikeaa, kuten mullekin oli, mutta aina ei vaan tarvitse ja voi pärjätä yksin!
    Voimia ja jaksamista sulle! ♥

    VastaaPoista