• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Ja yht'äkkiä hän on poissa.

Olotilani on ahdistuksen, stressin ja paniikin sekainen, ainakin siltä tuntuu. Voin pahoin ja vatsani on sekaisin tästä helvetillisestä stressaamisesta, johon ei välttämättä ole edes kunnollista syytä ja käyn tupakalla useammin kuin yleensä. Miksi ? -Koska en saa yhteen tiettyyn ihmiseen yhteyttä. Teen johtopäätöksiä ja panikoin, koska en saa lähettämiini tekstiviesteihin vastausta. Tämä on kyllä tuttua, olen ennenkin kokenut tällaisen ahdistuksen, paniikin, ja stressin samanlaisessa tilanteessa, mutta aina on käynyt ilmi, että kaikki on ollut turhaa, ettei minulla ole ollut syytä ottaa asiaa niin raskaasti kuin sen olen ottanut. Mutta siitä huolimatta olen jälleen tässä tilanteessa ja poden tätä samaa tilaa. Pelkään, että olen tehnyt jotain. Pelkään, että olen sanonut jotain. Pelkään, että hän on minulle vihainen. Pelkään, ettei hän tahdo olla minuun yhteydessä jostain syystä. Mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, jonka seurauksena ahdistun, stressaannun ja panikoidun entistä enemmän. Minä niin vihaan tätä .. Kumpa hän vastaisi minulle pian, kumpa saisin häneen pian yhteyden. En kestä tätä tunnetilaa enää, joka on kestänyt jo 8 tuntia. Tahdon tämän loppuvan. Tahdon helpotuksen. En voi tälle mitään, sillä minua pelottaa ..Tahdon tiedon, että kaikki on kunnossa,  ettei olisi mitään hätää.

" Voidaanko me käydä ajelemassa ? "
" Siellä on kyl perkeleen kylmä, mut tottakai voidaan. "
" Kiva, haluun tietää onko se kotona. "

Hän on kuulemma miettinyt. Ja kun luin sen lauseen, tuntui kuin suuni olisi täynnä hiekkaa ja kurkkuni kuin hiomapaperia. Samalla ahdistukseni kasvoi monella prosenttiyksiköllä ja jäin moneksi minuutiksi ( jotka tuntuivat ikuisuudelta ) odottamaan, että mitä hän oli miettinyt ja mihin päätynyt mietteidensä kanssa.
   Ja pelkoni osoittautuivat todeksi. Tiedän, että tein tyhmästi perjantai iltana, mutta olen tehnyt itseni kanssa todella paljon töitä ! Niin ei tarpahdu todellakaan enään usein ( te lukijatkin tiedätte sen ), eikä lähellekkään yhtä pahasti kuin ennen. Ennen viilsin jalkoihini parin sentin paksuisia avohaavoja, ja nykyisin ne ovat vain onnettomia pintanaarmuja. Jokin sisälläni ei anna minun tehdä itselleni enää niin pahasti kuin ennen. Kai se on sitä, että olen vasta puolimatkassa kohti elämää, jossa en enää viiltelisi itseäni ? Kaikki menee kokoajan parempaan päin, mutta en minä eikä kukaan voi muuttua hetkessä. Parantuminen vaatii aikaa. Ja ei, minusta ei tarvitse pitää jatkuvasti huolta, minusta ei tarvitse enää olla jatkuvasti huolissaan. Olen jo sen verran muuttunut, että suurimmat huolet joita ennen toisilla on saattanut minun suhteeni ollut, voi jo unohtaa. En minä ole enää viiltämässä itseeni haavoja, jotka olisivat tietyssä ruumiinosassa kuolettavia.

 Ja yht'äkkiä hän on poissa.

---

Lauantai -iltana siskoni tuli luokseni yöksi.


Sisko: "Aitoko pyytää tänne 
joitain sun kavereita tänään ?"
Oona: "En." Sisko: "Miks ?"
Oona: "Koska mulla ei oo kavereita."

---

Tiedän, että näyttäisin paremmalta naisellisissa vaatteissa. 
Tiedän, että minulle sopisi yleisesti ottaen paremmin naisellinen ulkonäkö. 
Tiedän, että vähemmät ja ei niin huomattavat- lävitykset tekisivät kasvoistani 
kauniimmat ja paremman näköiset. Tiedän, mutta en tunne olevani omaitseni, jos 
näytän liian naiselliselta ! Tiukat, vartaloa myötäilevät mekot ja muut vaatteet 
eivät tunnu hyvältä päällä. Naisellinen meikki ei tunnu hyvältä, kun katson peiliin. 
Korvat saati kasvot eivät ilman silmiinpistäviä lävistyksiä tunnu omiltani.
En tiedä miksi, mutta poikamaisuus on enemmän minun juttuni, tunnen
olevani omaitseni poikamaisissa vaatteissa ja poikamaisessa ulkonäössä.

4 kommenttia:

  1. täytyy kyllä sanoa, että oot ihan tajuttoman hyvännäköinen just poikamaisissa kuteissa! (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos todella paljon ! Tuollainen kommentti saa pakostikkin paremmalle mielelle ja saa rohkeutta jatkaa tällä kannalla pukeutumisen/ulkonäön suhteen ! :-)

      Poista
  2. vaikken ihan älyttömän poikamaisesti pukeudukaan eikä mulla oo lyhyitä hiuksia tai muuta ja oon ihan hetero ja mulla on poikaystävä, ni ymmärrän mitä meinaat tol että naiselliset vaatteet yms ei tunnu hyvältä. vaikka mä kuinka oon parit kerrat yrittäny johonki baariin laittaa mekon ja sukkikset ja korkkarit ni se ei vaan oo kivaa, se en oo minä :D ei oo hyvä olo jos on jotku tiukat housut ja tissipaita, tarviin pipon ja rennot vaatteet. omiin ylppäreihinkin todennäkösesti laitan vaan semmosen jumpsuithaalarin, en vaan halua mekkoa :D olin omissa rippijuhlissa maastohousut jalassa..en tietenkään kirkossa mut kotiin päästyäni vaihdoin heti mekon pois ja jatkoin maastohousuilla... anteeksi naisellisuutemattomuuteni :D vai mikä se olikaa..mut se ei vaa tunnu oikeelta ja omalta

    VastaaPoista
  3. komppaan rosieta!
    nii ja hei sitä pitää pukeutuu just niiku ite tykkää! :)

    mulla on ollu koht 2v lyhyt tukka ja pitkää ei oo ollu ikävä. kukaan ei osaa kuvitella mulle enää lyhyttä tukkaa.
    oon ollu aina melko poikamainen, mut nyt tää nykyinen tyyli on eniten omaani. hieman samanlainen kuin sinulla, ehkä hieman emomaisempi. ja tästä tykkään. se tyyli on mua itseeni.

    VastaaPoista