• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Äiti, joka ei päässytkään eroon lapsestaan.

Kun olin julkaissut Lapsuuteni luuserina -postauksen, mieleeni palasi eräs selkä-
piitä karmiva muisto äidistäni ja aion nyt jakaa kyseisen muiston teidän kanssanne.

Olin seitsemännellä luokalla, äidinkielen tuntia oli kestänyt n. 15 minuuttia, kun joku koputti oveen. Muistan, nähneeni sivusilmällä että kaikki alkoivat vilkuilemaan ympärilleen ja kaikki varmasti ajattelivat samaa, Kaikki ovat paikalla. Kuka siellä on? -Opettaja avasi oven ja kuulin koulun opon äänen, "Onko Oona paikalla?" Nostin katseeni pulpetista ja näin äitini seisovan opon takana. Se tunne oli kamala. Se näky oli kamala. Äitini silmillä leimusi tuli. Ei lämmin tuli, vaan polttava, vihan tuli. Tuntui kuin vatsani olisi heittänyt kuperkeikan. Kylmät väreet riipivät koko kroppani läpi ja sitten aloin tärisemään. "Nyt lähetään." Kyyneleet kirposivat silmiini enkä pystynyt pidättämään niitä. Kyyneleet valuivat vuolaasti koko sen ajan, kun pakkasin laukkuni, nousin ja lähdin katse maassa kävelemään kohti ovea ja äitiäni, jonka katseen tunsin seuraavan minua tarkasti, halveksuen ja inhoa täynnä, Ainoa, jonka takia nostin katseeni, oli Jesse. Vilkaisin häntä nopeasti ja näin huolen hänen kasvoillaan. Me rakastimme toisiamme jo silloin. Suuntasin katseen nopeasti takaisin maahan jotteivät luokkalaiseni näkisi, että itkin, ja tunsin, kuinka äiti tarttui minua käsivarresta. Minua hävetti suunnattomasti, sillä suurimalla osalla koulun oppilaista oli sillä hetkellä välitunti. Tunsin kaikkien tuijottavan, eikä äitini välittänyt pätkääkään. Hän vain käveli kuin ylpeästi koulun suurimman välituntiaulan lävitse lähestulkoon raahaten minua perässään ja hänen otteensa oli kaikkea muuta kuin kevyt. Käteeni jäi mustelmia. En nostanut katsettani, minä vain itkin. "Mee autoon." En sanonut äidilleni sanaakaan. En tiennyt, mitä olin tehnyt, eikä minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä mitä seuraavaksi tapahtuisi. En edes uskaltanut sanoa mitään, saati kysyä mitään. Pidin katseeni kengissäni, kunnes huomasin, että äiti oli ajanut paikallisen terveyskeskuksen pihaan. Menin paniikkiin. Vasta nyt avasin suuni, huusin ja itkin, kyselin lohduttomana minkätakia äiti toi mut tänne. Olin kauhuissani, vapisin kauttaaltani. Äiti ei vastannut, hän vain raahasi minut odotusaulaan samoin kuin koulun läpi, eikä sanonut minulle sanaakaan. Minä vain itkin, itkin ja itkin. Hetken kuluttua lääkäri kutsui minua sukunimellä huoneeseensa.
   Istuin tuoliin, joka oli lähempänä lääkäriä, äiti istuutui hieman kauemmas. Muistan hetken hiljaisuuden, kun lääkäri katseli surkeaa olemustani. Itkusta ei tullut loppua. Sitten lääkäri kysyi, minkä takia olin siellä. Vasta sitten nostin katseeni, pyyhin kyyneliä poskiltani ja sain sanottua nyyhkytyksen lomasta "En mä tiedä. Toi vaan toi mut tänne." Lääkärin ilme oli hämmentynyt ja sitten äitini pääsi ääneen. "Toi tyttö on sekopää. Tee sille jotain, pistä se jonnekki mielisairaalaan tai jonnekkin suljetulle osastolle." En katsonut äitiä päinkään. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta hetkeksi, kun tunsin vihaa, säälimätöntä vihaa ja inhoa äitiäni kohtaan. En muista tasantarkkaan mitä kaikkea tuo säälimätön meilisairas paska lääkärille saneli, mutta minä totesin jossain vaiheessa "Toi vihaa mua koska en tee miten se haluu ja en oo mitä se haluu." Ja äitini hoki kokoajan vain sitä, että olen hullu, sairas, sekopää, että minut pitää lähettää pois, hullujen huoneelle. Sinne minä äitini mielestä kuuluin. En edes muista kaikkia nimityksiä mitä hän minuun käytti. Lääkäri keskusteli äitini kanssa jostain, en muista mistä, ja välillä kysyi minulta jotain tai mielipidettäni jostain asiasta, mitä äitini oli minusta sanonut. Jos vastasin, äitini väitti vastaan. Enkä minä uskaltanut väittää hänelle vastaan. Lopuksi lääkäri totesi, ettei nähnyt mitään syytä laittaa minua minnekkään laitokseen, saati mielisairaalaan suljetulle osastolle. Äitini haukkui lääkärin, totesi että nyt lähdetään. Äiti päästänyt minua takaisin kouluun vaan pakotti minut huoneeseeni loppupäiväksi. Sitten hän alkoi kai ryyppäämään, siihen vitutukseen, kun ei päässytkään minusta eroon.

Minä en ollut tehnyt mitään väärin, äitini vain ei hyväksynyt minua, 
saati rakastanut minua sellaisena kuin olin. Tuona hetkenä vihasin 
sitä silmittömän ilkeää naista. Enkä koskaan oppinut pääsemään 
vihasta eroon, eikä minulla ole ollut siihen tarvetta. Hän ei ansaitse 
anteeksiantoa. Minulla on oikeus vihaan, katkeruuteen ja kaikkiin 
näihin tunteisiin. Äitini riisti minulta lapsuuden, hän pilasi elämäni. 

Anteeksi anto.
   " Pidän perussääntönä sitä, että anteeksi voidaan antaa toiselle ainoastaan, jos toinen sitä itse pyytää. Muunlainen "anteeksiantaminen" on jotain muuta kuin anteeksiantamista. Siinä on itsepetoksen vaara lähellä. On epäilemättä rikoksia, joita ei kerta kaikkiaan voida antaa anteeksi. Omalle lapselle voi aiheuttaa vammoja tietämättömuudestä, ymmärtämättömyydestä, heikkoudesta, kokemattomuudesta ja neuvottomuudesta, mutta lapsen koko elämän tuhoaminen pelkästä ilkeydestä tai itsekkäästä piittaamattomuudesta on mielestäni anteeksi antamatonta. " -Minulla on oikeus olla antamatta anteeksi. Minun äitini ei ansaitse sitä, hänen tekonsa oli anteeksi antamaton.


Armahtaminen
   " Olen ihmetellyt sitä, miten monet ihmiset eivät ole olleet selvillä anteeksiantamisen ja armahtamisen välisestä erosta. Armahtaminen ei ole kuin anteeksi anto. Se on täysin eri asia. Kun rikos annetaan anteeksi toisen sitä pyytäessä, sovinnollisesti, lakkaavat katkeruus ja viha. Mutta rikos jää silti olemaan, se tiedetään ja tarvittaessa muistetaan, vaikka sovinto on tehty. Mutta armahtamisessa lakkaa rikoskin olemasta. Kärsittyä pahaa ei muisteta enää, sitä ei enää ole. Se siirtyy vain inhimillisten heikkouksien ja ymmärrettävien erehdysten suureen joukkohautaan. Kun armahdat sinua kohtaan rikkoneet vanhempasi, he saavat ansionsa mukaan, eli unohduksen. " -Olenko minä armahtanut äitini ? En, eikä minun tarvitsekkaan. Minulta ei vaadita sitä. Minulla on oikeus olla armahtamatta.

---


Tein tollasen tsemppi kuvan jääkaapin oveen.

5 kommenttia:

  1. hyi, kammottavaa. kuulostaa surullisen tutulta.

    VastaaPoista
  2. Onko äitiäsi kohdeltu kaltoin hänen ollessaan lapsi vai mistäköhän moiset tuntemukset omia lapsiaan kohtaan mahtoivat johtua? Sairastahan se on väittää lastaan mielipuoleksi ja yrittää lukita häntä laitokseen. Äitisi oli tämän tekstin perusteella ollut kaikkea muuta kuin rakastava vanhempi, ja uskon, että hänellä on itesellään ollut todella vaikeaa, koska näin on käyttäytynyt. Hän teki väärin, eikä kukaan voi sitä kieltää. Hän oli kuitenkin vanhempasi, sinut tähän elämään tuonut ihminen, ja toivon että pystyt joskus antamaan hänen teoilleen anteeksi. Vaikka ne voitaisiin luokitella anteeksiantamattomiin tekoihin, uskon, että anteeksiantaminen äidillesi toisi sinulle itsellesikin paremman olon. Olet vahva ihminen ja elämä tuo varmasti eteesi vielä paljon hyvääkin.

    VastaaPoista
  3. - Anteeksiantamattomuus ei syö ketään muuta kuin sinua itseäsi.
    - Toisilla on asiat/ovat olleet paljon huonommin, eivätkä silti purnaa.
    - Kurja juttu mutta anna jo olla?

    VastaaPoista
  4. Edistätkö mielestäsi parantumistasi vatvomalla vanhoja asioita? Tuntuu, ettet halua edes parantua, olet suomen valtiolle vain pelkkä kulupiste. Mutta syytä tästäkin vain äitivainaasi. Juuri sinun kaltasiasi ihmisiä tänne tarvitaankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiäkkö, tommoset asiat ei loppujen lopuksi koskaan vanhene. Se ettei vanhoja asioita käsittele kasaa vaan ne yhdeks isoks pinoks joka jossain vaiheessa kaatuu niskaan. Se mitä ihmisen just pitäis tehdä on käydä kaikki se paska läpi, todeta mitä on tapahtunu ja tajuta se että me ei valita omia vanhempiamme tai sitä mitä ihmiset meille sanoo. Se että jollain on äiti joka vihaa omaa lastaan ei ole lapsen vika, mutta se vaikuttaa lapseen pahimmillaan koko elämän.

      Ja mitä mä voisin tohon paranemiseen sanoa... kyl mä uskon että Oona tahtois parantua. Oikeesti kukaan ei halua itellensä tommosta paskaa jatkuvasti ja ihminen väsyy siihen. Mutta on myös olemassa semmonen hauska juttu, että ku joku tietty elämäntilanne tai tunnetila jatkuu tarpeeks pitkään (varsinki lapsena) niin siitä tulee uusi normi ihmiselle. Mä ite olen ollu koulukiusattu 11vuotta, plus että mun vanhemmilla oli tapana riidellä aika avoimesti myös mun kuullen. Mulle masennuksesta tuli normi, paskasta olosta turvallisuus ja kuoleman ajattelusta tapa. Ei siinä mitään, mutta sit ku mun elämän tilanteet muuttu ja pääsin pois noista ympyröistä nii kävi sillai että mä koin oloni turvattomaksi siinä onnellisessa ympäristössä mikä mulla oli. Lopputulos oli, että ne kaikki vuosia sisällä velloneet tunteet repes lopullisesti. Mä eristäydyin, ahdistuin, viiltelin (joskaan en hirveen pahasti) ja syömisvammailin. Kaikki se stressi purkautu vasta kokemusten jälkeen ja nyt mä en tunne selviäväni kouluun menosta, kursseista, ylipäätään sosiaalisista tilanteista.

      Pointti tässä ny kuitenki oli se, että vaikka joku asia tapahtu monta vuotta sitten, ei se meinaa sitä etteikö se vieläki vaikuttais. Vaikka haluais parantua nii se ei ole niin yksinkertaista ja jos ihan rehellisiä ollaan nii mä en henkilökohtasesti usko että kukaan tommosia läpi käyny koskaan täysin parantuu. Toki voi saavuttaa semmosen ns. "normaalin elämän" ja olla onnellinen, mutta ne haavat on olemassa ja aina välillä ne asiat nousee uudestaan vainoomaan, joskus ihan ilman syytäki.

      Poista