• desireforthefuture.blogspot.fi

perjantai 3. elokuuta 2012

Liian usein jään elämään muistoihin toivoen, että todellisuus olisi vain pahaa unta.


Olen lakannut kynteni mustiksi, ja viilannut ne
eläimellisen teräviksi. Jostain syystä pidän niistä.

Kun kokeilen kynnen terävyyttä raapaisemalla
itseäni hieman kovemmin käteen, huomaan, että
raapaisusta ihoni repeytyy. Tarpeeksi terävät siis.

Olen jo yli viikon, jokaisena päivänä yrittänyt puhua 
itselleni järkeä, mutta olen sortunut jok'ikinen päivä.

Tai oikeastaan en edes muista kuinka kauan tätä
on jatkunut. Luulisin, että jo pari helvetin viikkoa.

Olen epäonnistunut ihmisenä. Olen pettänyt itseni,
kuten myös ihmiset joille olen luvannut muuttuvani.
Olen valehdellut heille, että kaikki on hallinnassa.

Olen kuin kahlittu tähän tilanteeseen, säälimättömään
itseinhoon, jonka aiheutan itselleni täysin tietoisesti.

Olen tilantessa, josta en omin avuin pääse pois,
saati eroon. Mutta minä hankin apua, paljon apua.

---

" En ymmärrä miten pysyt vielä 'pystyssä' kun kaikki sun läheiset 
kaatuu ympäriltä, en pysty edes kuvitella miten raskasta 
sun elämä on ollut ja on. Minkä avulla sä tsemppaat itteäs ? 
Tai mikä saa sut aina jaksamaan nousta sängystä ylös ? "

Suoraan sanottuna; Helvetin hyvä kysymys ! Miten tsemppaan itseäni ? Mikä saa minut jaksamaan ? Ennen olen aina vastannut tällaisiin kysymyksiin "En mitenkään." tai "En mä tiedä.", mutta ehkä minun olisi parasta nyt oikeasti ajatella näitä kysymyksiä ja saada, käsittää niihin vastaukset. En ole miettinyt näitä asioita, vaikka todellakin olisi pitänyt. En ole keskittynyt mihinkään, mikä tsemppaa minua, mikä saa minut jaksamaan. Ja vain siksi, koska en ole selvittänyt, mitä nämä asiat ovat. Ja kyllä, tiedän, tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta minulle se ei sitä ole, ei todellakaan.
   Olen kuullut monilta ihmisiltä, niin perus tuttavilta kuin psykiatreilta ja lääkäreiltäkin, että moni ihminen olisi minun tilanteessani jo romahtanut. Olen kuullut kertomuksia siitä, että ihmiset ovat tappaneet itsensä paljon "vähemmästäkin". Esim. Jesse, mutta siitä sen enempää. Miten minä olen voinut jaksaa, kun jotkut toiset eivät pystyisi edes kuvittelemaan elämän elämistä tällaisten tapahtumien kanssa ? Miksi minä pystyn elämään, olla tekemättä itsemurhaa ? Onko syy perhe, vai yksinkertainen ajatus, joka on kuin tatuoitu ajatuksiini "Pakko" ? Vai onko syy siinä, että olen niin saatanan itsepäinen persoona, että "Minähän en jumalauta periksi anna!", vai olisiko syy niinkin yksinkertainen, että olen harvinaislaatuisen vahva ihminen ? Tai ehkä nämä kaikki pitävät minun kohdallani paikkansa ? En tiedä, en todellakaan tiedä, vaikka haluaisin.
   Elämäni on ollut todella vaikeaa aina ajoittain ja olen menettänyt äitini ja isäni lisäksi rakkaimpani, Jessen. Moni olisi tuossa tilanteessa romahtanut täysin, eikä välttämättä olisi yksinkertaisesti jaksanut enää. Kyllä minäkin romahdin Jessen kuoleman jälkeen astetta pahemmin, mutta täällä minä olen edelleen, nousen joka aamu sängystä ylös ja elän elämää parhaani mukaan (ja paskat, muka parhaani mukaan, elän koska on pakko).
   Mutta miten minä tsemppaan itseäni ? Istuin äsken monta minuuttia paikallani ja luin kysymyksen uudestaan ja uudestaan, mutta en edelleenkään osaa vastata tuohon kysymykseen. Kuten en siihenkään, miten jaksan joka aamu nousta sängystä ylös, miten jaksan edelleen jatkaa elämääni. Sen minä kuitenkin tiedän, että ilman sijaisperhettäni ja pikkusisaruksiani en olisi täällä enää, olisin varmaankin tappanut itseni jo aikoja sitten. Suurin syy täällä olooni ovat pikkusisarukseni, siitä olen varma. Minä en pystyisi jättämään heitä, en todellakaan sen jälkeen, kun he menettivät isänsä ja äitinsä ( kuten minäkin, mutta heille se oli pahempi paikka tunteellisesti, he olivat vielä niin pieniä ). Muita syitä ? Varmaankin vain se, että minä en yksinkertaisesti ole koskaan suostunut luovuttamaan. Se on vaan jumalauta pakko, minähän en luovuta, minä pärjään vaikka ihan vain vittuillakseni koko maailmalle. En yksinkertaisesti keksi mitään muuta syytä, vaikka syitä luulisi olevan monia.
   Mutta voiko minuun tulevaisuudessa iskeä tunne, että nyt en enää kestä ? Toivottavasti ei, en halua jättää perhettäni ja muita läheisiäni tänne tiedostaen, että olen riistänyt oman henkeni, eivätkä he ole voineet tehdä mitään. Toivon vain, että elämä alkaa taas joskus olemaan elämää, jota haluan elää. Haluan uskoa siihen, että kaikki kääntyy vielä parhainpäin, että alamäen jälkeen tulee aina ylämäki ja että pilvien takana on aina sininen taivas (tosin sen kauniin sinisen taivaan takana on ikuinen pimeys).

---



En koskaan pystyisi jättämään pikkusisaruksiani.
Minä olen vanhin, minun velvollisuuteni on olla aina
heidän kanssaan, heidän tukenaan ja turvanaan. 

♥ !

2 kommenttia: