• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Se nyt vaan on kohta joulu, äitini kuolinpäivä.

Enpä ole oikeastaan koskaan tästä lasten eniten odottamasta päivästä perustanut, en millään tapaa. Tai tottakai silloin ihan lapsena, silloinhan se oli niin jännää ja ihanaa saada kaikenmaailman turhanpäiväisiä lahjoja joihin on upotettu käsittämättömät summat rahaa. Ja mielestäni kaiken sen rahan olisi voinut ja voisi edelleenkin käyttää paljon paremmin. Paljon järkevämmin. Paljon tärkeämpiin asioihin. Pakko ostaa, antaa lahjoja, lähettää kortteja. Pakko. Plaah, en ymmärrä. Ja sitten on niitä ihmisiä ja perheitä, jotka "jeesustelevat" (anteeksi sanavalinta, en keksinyt muutakaan), ja joulu on siten uskonnollinen juhla. Ehkä jotkut teistä ymmärtävät kaiken tämän jouluhössötyksen, mutta minä en. Varsinkaan 2008 joulun jälkeen. Silloin äitini löydettiin kuolleena kotoaan. Enkä tule koskaan unohtamaan sitä päivää. En ikinä, koskaan.

- - -

Voisin kertoa siitä, kun sain tietää äitini kuolemasta. Oli vuosi 2008. 24.12. Jouluaatto.

"Oona, lähetkö sä mukaan viemään teijän äitille joululahjoja?" Sijaisäitini kysyy alakerrasta. "No en lähe. Mä en haluu nähä sitä." Vastasin yläkerrasta, omasta huoneestani tietokoneen äärestä. Ja sitten he lähtivät pikkusiskoni ja pikkuveljeni kanssa. Aikaa kului. En muista kuinka kauan, mutta todella, todella kauan. Kunnes kuulin ulko-oven avautuvan. En vaivautunut edes nousemaan tietokoneeni äärestä, josta juuri silloin soi Nightwishin kappale Sleeping sun. Mutta sitten kuulin lohdutonta itkua, huutoitkua. Hetkeksi minä jähmetyin niille sijoilleni. En muista mitä ajattelin sillä hetkellä, kun olin jo puolessavälissä rappuja pysähtyneenä katsomaan, kun siskoni ja veljeni itkivät eteisessä sijaisäitini vieressä, joka lähestulkoon pyöri ympyrää täysin hysteerisenä. "Mitä helvettiä siellä tapahtu?!" Ja juoksin ottamaan pikkusisarukseni syleilyyni. Sijaisäitini katsoi minua lasittunein silmin. Se hetki tuntui ikuisuudelta, kun hän nieli kyyneleensä ja sai sanottua ne sydämeni hetkeksi pysäyttävät sanat. "Teidän äiti on kuollu." Kyyenleeni vuosivat, huusin, kiroilin, hakkasin nyrkein eteisen kaapinovia ja juoksin takaisin yläkertaan omaan huoneeseeni. Itkin sitä samaa huutoitkua kuin pikkusisarukseni ja hetken itkettyäni ja huudettuani, tartuin kännykkääni. Soitin Jesselle. Soitin Miksulle. Olin paniikissa. Se ei voinut olla totta. Ei, ei, ei !
   Enempää en siitä päivästä muista. Ja siitä päivästä lähtien joulu ei enää ollut joulu, vaan vain äitini kuolinpäivä. Sen jälkeen lahjat eivät tuntuneet miltään. Joulu, minkä pitäisi olla antamisen juhlaa, olikin vienyt meiltä oman äitimme. Enkä minä mennyt mukaan. Minun olisi pitänyt olla siellä siskoni ja veljeni tukena. Vaikka viimeiset sanat, jotka äitini minulle sanoi, olivat "Hyvää loppuelämää", olen pahoillani etten koskaan sanonut rakastavani häntä. Olen pahoillani että kaikki se tapahtui.


Oh how i wish to go down with the 
sun, sleeping, weeping, with you. "
- Nightwish, Sleeping sun.

11 kommenttia:

  1. äh, eipä mikään ihme ettei joulu sua ainakaan enää saa innostumaan :s koita jotenkin selvitä näitten joulun päivien yli!
    kuoliko äitisi "oman käden kautta"? anteeksi typerä kysymysmuoto mutten osaa paremmin asiaa ilmaista, ja ymmärrän jos et halua vastata..

    ps. oletko jo saanut tietää siitä ryhmäterapiasta? :)

    VastaaPoista
  2. ♥ http://www.youtube.com/watch?v=bnOaN2xikio :)

    VastaaPoista
  3. Tulee surullinen olo tästä postauksesta...

    Voimia sinulle! ♥

    VastaaPoista
  4. Voimia sulle! En itekkään erityisemmin pidä joulusta, varsinkaan tänä vuonna. Läheinen kaveri vaihtaa koulua joululoman jälkeen, eikä varmasti nähdä vapaa-ajalla niin usein. + Viime joululomalla, masennus meni niin pahaksi, että meinasin tappaa itseni.

    VastaaPoista
  5. Saanko kysyä miksi äitisi kuolema oli sinulle niin kova paikka, jos et häntä halunnut edes nähdä? anteeksi, en halua olla loukkaava, älä vastaa jos et halua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on pakko todeta, että et tainnut miettiä ihan loppuun asti kun julkaisit tämän kommentin. Mietippä, miltä itsestäsi tuntuisi minun tilanteessani ?

      Poista
    2. ei herranjumala, tiedän ihan hyvin miksei oona tahtonut äitään nähdä, huomaa että ketkä on tätä blogia enemmän lukeneet ja ketkä ei ..

      voin sanoa ihan rehellisesti että en tahdo nähdä isääni, en todellakaan, koska hän on täysipäiväinen alkoholisti. Silti tulisin suremaan hänen kuolemaansa ihan helvetin paljon!

      Kuitenki ihminen on jossain vaiheessa ollut osa elämää, millä tavalla tahansa, ja kun se on poissa, onha se ihan luonnollista että se on kova paikka? Sama asia kun nyt väittäisi että ei ole kova paikka jos perheen lemmikki kuolee jota ei koskaan käyttänyt pihalla?

      Hei haloo, miettikää nyt vähän! tuskin lukijat tietävät vieläkään kaikkia taustoja, miksi täytyy tulla tälläistä kommentoimaan...


      ps. Voimia Oona <3

      Poista
    3. Kiitos kommentistasi ♥ Tosiaan, aikaisemmissa teksteissä tosiaan on asiaa menneisyyteni tapahtumista ym. joten sielä löytyy syitä moniinkin asioihin.

      Poista
    4. Kyllä mietin kommenttini loppuun. ihmisiä on näköjään erilaisia. Itseltäni kuoli sisko, joka oli pienenä mun paras kaveri. Monen vuoden jälkeen jonka aikana riideltiin ja sattui vaikka mitä, hän sanoi toivovansa kuolemaani. Tän jälkeen ei nähty ja parin vuoden päästä kuulin hänen nukkuneen pois. Eikä ollut itselleni kyllä niin kova paikka. Hieman surin äitini puolesta. Siskoni kai kuoli minulle silloin kun meni välit.

      Edellinen ano: ei, en tiedä kaikkia taustoja. Miksikähän oisin muuten kysynyt? Enkä ole niin aktiivisesti blogia seurannutkaan. anteeksi nyt vaan, niinkuin sanoin, tarkoitus ei ollut loukata.

      Voimia kuitenkin :)

      Poista
  6. Missä tilanteessa äitisi sitten oli noi viimeiset sanansa sinulle sanonut? Etkö niistä sanoista arvellut, että tekee itsemurhan?

    VastaaPoista
  7. kyyneleet tuli silmiin kun tätä luki... itseltäni on kanssa kuollut Äiti 2008, ja vielä äkillisesti vähän mun synttäreiden jälkeen. Tuntuu ihan kamalalta. se paniikki mikä siit tulee, se on ihan käsittämätön fiilis...
    enkä itekkään koskaan kerenny sanoa niitä kolmea sanaa.. 'rakastan sua Äiti'
    en nyt oikee osaa sanoo muutaku et HIRVEESTI VOIMIA !

    VastaaPoista