• desireforthefuture.blogspot.fi

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Ei se ollutkaan parempi huominen.

- - -  - - -

On tiistai aamupäivä. Aurinko paistaa, eikä taivaalla ole lähes lainkaan pilviä. On todella lämmin, mutta tuuli on virkistävän viileä. Vedän mustat sekä lilat verhot ikkunan eteen, puen ylleni ison ränsyisen t -paidan, riisun kaikki koruni ja pesen kasvoni edellispäivän meikeistä. Katson iseäni kokovartalopeilistä. Vartaloni on silmissäni epämääräinen ja totean mielessäni yhden ainoan sanan, läski. Käärin tupakan ja poltan sen istuessani parvekkeella olevalla valkoisella puutarhatuolilla. Nostan jalkani parvekkeen kaiteelle ja katselen niitä koristavia arpia. Satoja viiltoja. Vierekkäin, päällekkäin. Niin paljon henkistä tuskaa, kipua ja surua. Nousen, suljen parvekkeen oven perässäni ja sammutan asunnostani kaikki valot. Siirrän sänkyäni peittävän vaaleanpunaisen päiväpeiton syrjään, jonka alta paljastuu neljä tyynyä ja kaksi pääkallokuvioista peittoa. Ryömin peittojen alle, painan pääni tyynymereen ja otan kaksi pehmoleluani viereeni, joista toisen otan syleilyyni, niinkuin aina mennessäni omaan sänkyyni nukkumaan.

   Minä haluan vain nukkua. En halua olla hereillä. Mielummin elän niissä helvetillisissä painajaisissa. Mielummin saan helvetillisiä kauhukohtauksia. Mielummin minä huudan, itken, sätkin, potkin ja kaikkea muuta vastaavaa, kuin elän tässä paskassa todellisuudessa. Todellisuudessa, jossa minua läsnä on vain henkinen tuska, kipu ja suru. On olen niin väsynyt, henkisesti. Olen niin uupunut, niin helvetin uupunut, enkä haluaisi jaksaa enää. Kumpa voisin vain nukahtaa, ja herätä vasta sitten kun kaikki olisi paremmin, vasta sitten kun voisin paremmin. Minä en jaksa todellisuutta. En jaksa elämää. En jaksa. En vain yksinkertaisesti jaksa.

   Herään neljän tunnin päästä ja menen tupakalle. Taivas on tumma. Pian alkaa sataa vettä. Hyvä. Minä pidän sateen äänestä. Ja vihaan sitä, kun ilta-aurinko paistaa suoraan ikkunasta asuntooni, joka muuttuu hetkessä saunaksi. Haukottelen ja venyttelen. Menen takaisin sisälle. Kello on 6 iltapäivällä. Katsahdan keittiööni ja päätän tiskata kaikki astiat. Siinä menee lähes tunti. Koko sen ajan satoi vettä, mutta lopetettuani tiskaamisen ulkona oli jälleen aurinkoista. Huokaan syvään ja kurotan lääkekaappiini ottaakseni ilta lääkkeeni, oikeastaan hieman enemmänkin kuin sen lääkemäärän mikä minun on tarkoitus ottaa jokailta. Nyt otan enemmän, koska haluan nukkua seuraavaan aamuun. Painun takaisin sänkyyn pehmeään, viiltentyneeseen sänkyyn, käperryn sikiöasentoon, vedän peiton pääni ylle ja puristan pehmolelua kainalossani. Minä tahdon vain nukkua. Herätä vasta seuraavana päivänä, ehkä parempaan huomiseen. Toivottavasti parempaan huomiseen. Mutta ei, ei se ollut parempi. Vaan samanlainen. Ei enempää, eikä vähempää.

- - -  - - -

7 kommenttia:

  1. Onks Miikasta kuulunu mitään? Ootteko missää väleis?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emme ole väleissä. Olemme nähneet vain sen aikaa kun vein hänelle häneltä unohtuneet tavarat.

      Poista
  2. En ymmärrä masentumista. Mielen heikkoutta ja saamattomuutta. Ryhdistäydy nyt ja lopeta toi valittaminen ja verorahojen käyttö paskaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä siellä huudella, kun ei tiedä millaista toisen elämä on.

      Poista
    2. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä masennuksen olevan ihan oikeasti SAIRAUS. Se ei ole saamattomuutta, heikkoutta vaan sairaus, josta voi parantua oikeilla lääkkeillä tai terapialla. He jotka eivät ole kokeneet masennusta, eivät voi oikeasti tietää millaista sen kanssa eläminen on. Oona tiivisti vastauksen hyvin. :)

      Poista
    3. ei masennusta/masentumista voikaan ymmärtää ennen kuin sen on itse kokenut.

      Poista
  3. Mä ymmärrän sua! Haleja sulle ja koita jaksaa <3

    VastaaPoista