• desireforthefuture.blogspot.fi

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kaikki ne säälittävät petturit.


Kuinka paljon paskaa yhden ihmisen niskaan voidaankaan kaataa ? Tämä alkaa mennä omasta mielesänikin jo naurettavaksi. Olen viimepäivinä miettinyt, että milloin minun rajani tulee vastaan. Milloin kohtaan sen päivän, jolloin totean että nyt saa riittää, että minä en jaksa tätä enää ? Milloin ? Kuinka paljon pitää vielä tapahtua, kuinka paljon pitää vielä sietää ? Kuinka paljon minulla oikein on voimia ? Kuinka paljon minulla on voimia jäljellä ? Milloin voimani hupenevat, luppuvat ? Milloin minä en enää jaksa ?
   Niin, viimepäivinä on tapahtunut paljon. Liikaakin. Haluaisin kirjoittaa kaikesta tapahtuneesta, mutta en pysty. Enkä taida edes haluta. Olen kyllä kirjoittanut pari postausta lähes valmiiksi tietyistä aiheista, mutta niistä itse tapahtumista, ihmisistä, tilanteista, sanoista ja tunteista en taida pystyä kirjoittamaan. Mutta kaikki se sai minut romahtamaan henkisesti, jälleen kerran. Henkinen romahdus toi mukanaan myös ennen kokemattoman epämiellyttäviä, voimakkaita ja kivuliaita fyysisiä oireita. Vakava masennusjakso oli saanut otteen minusta, mielesäni ja ruumiistaani jo ennen näitä eräitä tapahtumia, joten kaikki vain paheni entisestään. Kaikki meni sujuvasti alamäkeen. Ja niin kaikki tuntuu menevän edelleen. Alan jo epäillä uskomustani, että elämässä on yhtä paljon ylä- ja alamäkiä. Niin sujuvasti kaikki on mennyt päin helvettiä. Olotilani on tasaisen jaksamaton. Mikään ei kiinnosta, mitään ei jaksa tehdä. Ja minä haluan vain nukkua. Ja niin minä nukunkin, niin paljon kuin on mahdollista. En halua olla hereillä. En halua elää tässä todellisuudessa. En halua elää tietoisena siitä, mitä kaikkea on tapahtunut. Minä en halua elää niiden asioiden kanssa, minä en halua muistaa niitä, ajatella niitä. En jaksa, joten nukun. Nukun niin paljon, niin kauan, niin usein kuin vain pystyn. Minä vihaan tätä todellisuutta. Minä vihaan tätä niin helvetin paljon. Kaikkea mitä he pakottivat minut tuntemaan ja kokemaan. Kaikkia niitä tapahtumia, kaikkia niitä ihmisiä. Kaikkia niitä saatanan paskiaisia, huoran penikoita, sadistisia sikoja, tunteettomia valehtelijoita, kaikkia niitä säälittäviä pettureita !

- - -  - - -

Mutta jos jotain positiivista yrittää etsiä, niin olen kyllä ymmärtänyt erään positiivisen asian, muutoksen. "Ennen minä en uskonut siihen, että ihmiset voivat muuttua. Mutta minä muutuin. Ja näin uskomukseni ihmisten muttumiseen muuttui. Ihminen voi tosiaan muuttua." Näin minä olen todennut täällä blogissani eräässä postauksessa 21. maaliskuuta 2013. Ja olen tässä viimeisen viikon aikana ymmärtänyt, että minä olen jälleen muuttunut. Oikeastaan minä olen muuttunut todella paljon. Ja vain parempaan suuntaan. Asia tuli puheeksi Pietun kanssa, ja myöhemmin myös Nicon kanssa mainittuani hänelle asiasta. Molemmat sanoivat minulle täysin saman lauseen. "Sä oot muuttunu, mutta vaan parempaan suuntaan." Ja hetken mietittyäni totesin myös itse, että niinhän minä tosiaan olenkin. Vain ja ainoastaan parempaan suuntaan. Ja olen tyytyväinen, ehkä jopa hieman ylpeä itsestäni. Vaikka en edes tiedä miten minusta tuli erilainen, miksi minä muutuin. Miten minusta tuli yht'äkkiä parempi ihminen.

Esim 1. Ennen olen saattanut riitatilanteessa alkaa heitellä tavaroita (astioita ym) seiniin.
Esim 2. Ennen olen saattanut lukittautua vessaan viiltelemään.
Esim. 3. Ennen olen saattanut puhelimessa käydyn riidan jälkeen heittää sen seinään.
Esim. 4. Ennen olen saattanut uhkailla ihmisiä heidän tai itseni satuttamisella, tai itsemurhalla.

- Mutta ei, enää en tee näistä (ennen minulle "normaaleista" tavoista) mitään.

- - -  - - -

2 kommenttia:

  1. Hei hienoa!
    Minä olen myös epävakaa ja olen kehittynyt terapian myötä paljon ja se tuntuu hyvältä! Olen itse myös saanut impulsiivisuutta kuriin ja se on parantanut ihmissuhteitani, etenkin mieheeni välit ovat lähentyneet. Ole ihmeessä ylpeä ja rinta rottingilla! :)

    VastaaPoista
  2. Kuinka viallisena löytää ystäviä ja ihmisiä, jotka jaksaa välittää? Siis kysyn lähinnä neuvoa itselleni...

    Itsellä ne rakkaimmatkin tuntuu aina lopulta päätyvän halveksumaan aivan täysin eikä elämässä ole ollut pitkiin aikoihin ketään, johon luottaa ja katkeruus ja siitä koituva viha ei tee itselle yhtään hyvää, tän ahdistuneisuushäiriön ja muun päälle. Itse en tosin viiltele, mutta kai ne arvet löytyy syvältä ajatusmaailmasta... Joskus tuntuu todella siltä, että sekoaa jos ei keksi mitään millä purkaa edes jotain ulos, edes johonkin. Mutta sit lopulta se taas helpottuu kai.. ellei sitten hautaudu vaan näkymättömiin. :/

    Miten päästä eroon uskomuksesta, ettei ketään enää koskaan voi kiinnostaa se mitä minä olen ja että elämäni oli tässä ja meni jo? :S En tiedä osaatko samaistua, mutta... kunhan kysyn.. epätoivoisena.

    VastaaPoista