• desireforthefuture.blogspot.fi

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Menettämisen pelko ja sen seuraukset.

Menettämisen pelko. Menettämisen pelon tuoma käyttäytyminen. Seurauksena on lähes suoraan ja poikkeuksetta ihmisen menojen "kontrolloiminen".  Tiedättehän te, siis sellainen käytös, että sinun on jatkuvasti tiedettevä missä toinen on, mitä hän tekee, milloin hän tulee takaisin kotiin, ilmoittaahan hän varmasti jos suunnitelmiin tulee muutoksia, myöhästyy tms ? Minä omaan juuri tällaisen käytöksen kahden pikkusisarukseni kanssa. Mietimme sijaisäitini kanssa mistä tämä johtuu, ja loppupeleissä syy tällaiseen käytökseen oli selkeä; Äitimme ja isämme yht'äkkinen kuolema. Pelkäämme sen tapahtuvan uudestaan. Yht'äkkiä, odottamatta. Pelkäämme menettävämme jonkun jälleen. Esim. pikkusisaruksieni kohdalla (ja samoin myös itseni kohdalla kun sijaisäitini luona vielä asuin) asia näkyi juurikin niin, että aina jos sijaiäiti ei ollut kotona, soittelimme hänelle ja kyselimme missä hän on ja milloin hän tulee kotiin. Ja jos sattui niin ettei hän ollutkaan tullut kotiin vaikka viideltä vaikka oli niin sanonut, niin olemme samantien soittamassa hänelle jälleen ja taas sama kysely. Varmasti ärsyttävää, kyllä sijaisäitinikin sen sanoi, mutta silti ymmärrettävää, eikä hän moiti / ole moittinut pikkusisaruksiani tai minua tästä toiminnasta.

Menettämisen pelko. Se kertoo hyvin siitä miksi elämäni on ihmissuhteiden, tai tarkemmin sanottuna kavereiden suhteen sellainen kuin se on. Milloin viimeksi olen käynyt kaverin kanssa vaikka ulkona kahvilla ? En muista. Milloin viimeksi olen käynyt kaverilla yökylässä ? En muista. Milloin viimeksi olen istunut kaverin kanssa baarissa vaihtamassa kuulumisia tuoppien äärellä ? En muista. Suurimman osan ajastanihan minä vietän kotona. Juttelen kavereiden kanssa lähinnä Facebookissa, enkä sitäkään kovin usein .. En minä näe oikeastaan ketään koskaan. Mutta se on ihan omaa syytäni, täysin oma vikani. Ennen ajattelin että vika oli minussa henkilökohtaisesti, ettei minusta yksinkertaisesti pidetty ihmisenä eikä minun kanssa haluttu viettää aikaa. Vasta vähänaikaa sitten aloin ymmärtää, ettei kyse taida (ainakaan kaikissa tilanteissa) ollakkaan tästä vaan siitä, etten uskalla päästää ihmisiä lähelleni, elämääni. Synkän mieleni perukoilla, ajatuksieni tuolla puolen pelkään menettäväni ihmiset jotka päästän lähelleni. Pitämällä ihmiset kaukana minusta, poissa elämästäni, he eivät voi kadota minnekkään, eikä minuun voi sattua. Pelkään menettämistä niin paljon, että alitajuntaisesti ilman omaa tiedostustani olen työntänyt ihmisiä pois luotani, jotten joutuisi enää menettämään ketään itselleni tärkeää ja rakasta ihmistä, jottei minuun sattuisi enää. Menetin jo parhaan ystäväni, ja se sattui enemmän kuin mikään koskaan, se oli pahinta mitä minulle on koskaan tapahtunut. En kestäisi toista samanlaista menetystä enää toistamiseen.

Menettämisen pelko. Sillä on vaikutusta myös parisuhteeseeni. Tietenkin. Jo alussa mainitsemani ihmisen menojen "kontrolloiminen" oli varsinkin suhteen alussa läsnä, ehkä jopa hieman parempaa osapuoltani raastaen. Nykyisin käyttäytymiseni on kuitenkin helpottonut huomattavasti. Suhteen alussa halusin jatkuvasti tietää missä Jere on ja mitä hän tekee. Viestejä lähetin usein, ja jos niihin en saanut vastausta niin nopeasti kuin kuvittelin saavani, tuskastuin ja ajatukseni alkoivat laukkaamaan ties minkälaisissa syissä. Onko hän ajanut kolarin ? Onko hän joutunut ongelmiin ? Tällähetkellä jos mietin silloista käyttäytymistäni juurikin tämän menettämisen pelon ja sen seurauksien puolesta, tiedostan sen olleen varmasti ihan helvetin rasittavaa. Onneksi Jere kuitenkin ymmärsi käytökseni perimmäisen syyn, eikä sijaisäitini tavoin syyttänyt tai arvostellut minua ja käytöstäni millään tapaa. Ja kuten aiemmin totesin, on käytökseni nykyisin paljon lievempää kuin tuolloin. Nykyisin en ole kokoajan puhelimen ääressä joko lähettämässä tai odottamassa tekstiviestiä miettien missä toinen on ja mitä tekee. Tottakai näitä tilanteita on edelleen ja käyttäytymiseni näissä tilanteissa on helpottunut, mutta tunne on siitä huolimatta alitajunnassani riipivänä pelkona, enkä tuskin koskaan tule pääsemään tästä eroon menneisyyteni ja sen tapahtumien takia. Mutta kyllä sen kanssa oppii elämään, kun oman käytöksensä ja sen perimmäisen syyn oppii tiedostamaan.

- - -  - - -

Onko teidän lukijoiden joukossa ketään,
jolla olisi samankaltaisia kokemuksia tai
tapoja menettämisen pelon seurauksena ?

- - -  - - -

Oona kuittaa, xoxo  !

7 kommenttia:

  1. Mulla on välillä samoja ongelmia äitin kanssa. Jos se l-htee jonnekin ja sitä ei vaan ala kuulumaan, huolestun ja näen kauhukuvina kuinka se on ajanut kolarin tai auto hajonnut tai jtn.. Jos menee tosi myöhään, minulle tulee pakottava tarve soittaa. Ja silloin huolestun entistä enemmän jos se ei vastaa.. Minulla se varmaankin johtuu isäni poismenon takia, sillä nyt hän on ainoa vanhempani joten hänen menetyksensä olisi kauheaa

    VastaaPoista
  2. Tunnistin niin itseni tästä sinun kirjoituksestasi. Olen menettänyt isäni ja sen jälkeen tosiaan alko tuollainen samanlainen käytös, onneksi sekin on nykyään paljon lievempää, en saa enää paniikkikohtausta, jos esimerkiksi äitini ei vastaa puhelimeen. Itselle todella kuluttavaa :/

    VastaaPoista
  3. Minulla ei ole käyttäytymisen osalta niin suurta ongelmaa tyttöystäväni kanssa, mutta ajatuksissa kyllä usein käy vaikka millaisia peikkoja - ilman päteviäkin syitä, että olisi sattunut jotain (tappanut itsensä tahallisesti tai vahingossa on yleisin syy). Siitä huolimatta en pelkän pelon takia viestitä tai soittele, jos edes järki sanoo ettei se ole mahdollista. Toisinaan asiaa ei helpota etäsuhde, vaikka välimatkaa ei olekaan kuin 50-100km, riippuen missä hengataan. Kavereita ei juurikaan ole ja hyvin harvoin ehdin/jaksan sosialisoida itsekään naamakkain monesta syystä, enkä tosiaan heitäkään tunnu päästävän turhan lähelle, tai antaa itselleni ainakaan lupaa kiintyä liiaksi noin muuten, eli se heijastuu enemmän itseeni kuin ulospäin, luulen.
    Syinä tähän mm. useat feidaamiset kavereilta syyttä tai tyhmistä syistä, sekä ensimmäisen exän jättöilmoitus IRC-galleriassa (ilmoitti pettäneensä minua jo ekan kuukauden aikana yhessäolosta, oli alottanut jo ennen bänksejä uuden suhteen ja mitään ei selvittänyt MIKSI jne.)
    Itselläni alkaa käytös olla luotaantyöntävää pahimmillaan silloin kun alan epäillä liikaa sitä, että joku olisi minut taas hylkäämässä. Yksi syy tähän on kaksi edellistä suhdetta, jotka kumpikin kesti 2v. Odotan kauhulla nykyisen kanssa tuota 2v täyttymistä ja "oireiluani" siihen.
    Käytökseeni vaikuttaa kuitenkin mm. ahdistuneisuushäiriö, epävakaa + depressiivinen persoonallisuushäiriö ja toistaiseksi diagnostisesti vahvistamattomat sivupersoonat. Että niin.. Semmoista :E

    VastaaPoista
  4. Oi kyllä.Menettämisen pelko on kummitellut kauan mielessäni ja vasta parin viimeisen vuoden aikana olen ~vähän onnistunut rationalisoimaan käytöstäni.Eli en soita samantien, jos ollaan 5 minuuttia myöhässä, 30 min-tunti, niin kyllä soitan.Tämä koskee vain perheenjäseniä, ei niinkään ystäviä.Vaikka kyllä soitan niillekin, jos ovat myöhässä.En tosin menettämisen pelosta vaan siksi, että se vähän ärsyttää.Mutta perhe on kontrollissa.Valituksia aiheesta en ole kuullut.Ymmärtänevät käytöstäni.Ja jos ei mun kyttäys miellytä, ymmärtävät ite ilmoittaa mahd.aikatauluihin tulleista muutoksista.

    Pitkään pelkäsin sitä kaikkein pahinta.Tai se käväisi mielessäni, jos ei sovittua ilmoitusta menoista tullut mutta samantien työnsin sen pois ajatuksista, kun älysin, että se on vähän hullua.Toisaalta se pahin on sattunut niin monta kertaa, että olen sinut kyttäykseni kanssa ja se lienee jopa normaalia tiettyyn pisteeseen asti.Mutta aika parantaa haavat.Ja kun olen huomannut, että mitään ikävää ei tapahdu vaikken heti tarkistaisikaan tilannetta, on tuo kyttäyskin vähän helpottanut.Silti mun pitää tietää, missä mennään.Ilmoitan myös itse menoni ja tuloni ja muutokset.

    Ja, Oona, tein sulle uuden kuvan TAAS.Se jäi eilen kesken tein tänään loppuun:

    http://i59.tinypic.com/vercif.jpg

    Suosittelen katsomaan saman nimisen elokuvan.Tykkäsin.
    Nyt mun pitää pysäyttää nää mun inspiraatiot ja ideat hetkeksi.Eihän tästä nyt mitään tuu ku en pääse tästä koneelta pois.Mun aivot käy ylikierroksilla. :)

    Täällä paistaa aurinko, toivottavasti sielläkin.

    ♥JM♥

    VastaaPoista
  5. Käsi pystyyn täältä! Ihan sama juttu - jos joku uusi tuttavuus pyytää minua ulos vaikkapa kahville, niin harvemmin menen. Minäkin olen ajatellut, että ihmiset eivät pidä minusta, ajattelen edelleen, mutta kun kirjoitit tämän postauksen, aloin miettimään, että ehkä vika ei ole minussa ihmisenä, vaan siinä, että minäkään en yksinkertaisesti uskalla päästää ketään läheelle. Juuri siksi, että menettäminen sattuu.

    Omalla kohdallani en osaa sanoa minne menettämisen pelko juontaa juurensa. Toki itsekin kohdannut vanhemman kuoleman, mutta sitä osasi odottaa. Paras ystävä lähti menemään, kun psyykkiset oireeni paheni. Miessuhteissa on ollut epäonnea, mutta ei menettämisen pelko niistä alkanut, vaan pikemminkin paheni. Joskus päiväkodissa muistan jo seisseeni aidan vieressä odottaen, että äiti tulee ja peläten, ettei se tulekaan hakemaan. Jo silloin hermostuin, jos äiti oli viisikin minuuttia myöhässä ja ajattelin, ettei se tule koskaan.

    Voiko tästä päästä ikinä eroon? Omalla kohdallani uskon myös, että tuskin. Ehkä aika saattaa lieventää tätä käyttäytymistä, siis tosiaan itsekin olen kova tekstaamaan ihmisten perään ja kun seurustelin, se käytös paisui johonkin ihan omiin sfääreihinsä. Kai myös se, että oppii luottamaan ihmisiin, lievittää ainakin tuota takertumista, mutta en tiedä voiko siitä sisäisestä pelosta ikinä päästä.

    Huh. Avautuminen. Mutta kirjoituksesi kosketti, sillä olisin itsekin voinut sanella jotain saman suuntaista.

    VastaaPoista
  6. Poikaystävä muutama vuosi takaperin ajoi autonsa katolleen, pelkääjänpaikka oli ihan täysin kasassa (jos olisin ollut vielä kyydissä, tuskin kirjoittaisin tässä). Poikaystävän lähtiessä johonkin autolla, kauemmas tai lähemmäs, eikä siitä kuulu mitään niin tulee ihan kamalat kauhuskenaariot. Enkä uskalla itse laittaa sille viestiä kun se on ratissa, se lukee sen kuitenkin ja jos se kolaroi sen takia niin se on mun vika... Raastavaa.

    Tää oli näköjään enimmäkseen kolaripelkoa, mutta oon kyllä muuten kans sellanen, että saan mielenrauhan kun tiedän, että poikaystävä on hengissä, joten tekstareita tekstareita....

    VastaaPoista
  7. Voin samaistua täysin kirjoitukseesi, useamman vuoden sen kanssa taistellut. On hassua kuinka paljon tuollainenkin asia vaikuttaa omaan arkeen ja vaikeuttaa ihmissuhteita (ainakin itselläni). Haleja, et ole yksin asian kanssa. :)

    VastaaPoista