• desireforthefuture.blogspot.fi

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Sosiaalityöntekijän ja Tukihenkilön viimeinen tapaaminen.

Siitä on yli 3 kuukautta aikaa. Mutta 15.4, silloin tapasin Tukihenkilöni 
viimeistä kertaa. Viimeistä kertaa Tukihenkilönäni. Tulevaisuudessa hän 
olemaan Entinen Tukihenkilöni. Ei enää Tukihenkilöni. Tapaamiseen 
saapui myös Sosiaalityöntekijäni, se ärsyttävä Paarma, josta minä en
koskaan pitänyt lainkaan. Tämä Ihmisperse saa ärsyyntymisprosenttini 
nousemaan huippulukemiin, ja jouduin keskittymään, ettei suustani pääse 
pakenemaan suuria, limaisia ja rumia rupikonnia. Onneksi ei päässytkään.

Ennen tapaamista olin suuren kysymyksen äärellä. Kyllä, vai Ei. En osannut päättää, mitä minun pitäisi tehdä. En osannut päättää, valehtelenko minä heille päin naamaa vai kerronko totuuden. Sosiaalityöntekijälleni en olisi halunnut asiasta kertoa lainkaan, mutta jos halusin Tukihenkilöni tietävän todellisen tilanteen, olisi minun ollut kerrottava se myös sille vanhalle Paarmalle. Halusin niin paljon keskustella Tukihenkilöni kanssa asiasta, mutta tämähän oli viimeinen tapaamisemme, eihän hän voisi jatkossa auttaa ja neuvoa minua. Miksi siis puhua asiasta / tilanteesta, jos en saisi minkäänlaista apua ja tukea sen suhteen .. ? Toisaalta en olisi tahtonut valehdella ja selittää että kaikki on ihan hyvin ja asiat etenevät, vaikka tämä olisikin täydellinen emävale. Olen pystynyt puhumaan Tukihenkilöni kanssa kaikesta enkä olisi tahtonut valehdella hänelle, mutta .. En vain tiennyt mitä tehdä, en vain osannut päättää.
   Kaikesta huolimatta päädyin valehtelemaan. Tässä postauksessa kerroin omalääkärin tapaamisesta, ja tämä tapaaminen oli vasta tulossa 1,5 viikon kuluttua 24.4. Päätin olla kertomatta tulevasta lääkärin ajasta Sosiaalityöntekijälle ja Tukihenkilölle. Päätin olla kertomatta siitä minkä takia olin menossa lääkärille. Päätin olla kertomatta koulunkäyntiini liittyvistä ongelmista ja valmistumisen mahdottomuudesta. Päätin valehdella kaiken olevan OK. Väliäkö tuolla, eiväthän he enää jatkossa tule kyselemään minulta miten minulla mene tai miten koulu sujuu yms. Kyllä tästä selvitään ilman Tukhenkilön tukea -Minä ajattelin. Minun on pakko.

Ja niin minä selvisinkin. Nyt tuosta tapaamisesta on jo kauan aikaa, ja minulla on mtennyt ihan hyvin huonoista odotuksista huolimatta. Tuolloin tilanteeni oli hyvinkin stressaava, tuskastuttava, ahdistava, amaannuttava, masentava ja turhauttava, mutta onneksi ajan kanssa kaikki on helpottanut ja parantunut pikkuhiljaa. "Itkien, välillä nenäliinoilla kyyneliäni poskiltani pyyhkien kerroin lääkärille siitä kuinka tunnen että olisin pettänyt koko perheeni ja lähisukuni, kuinka tunnen itseni epäonnituneeksi ihmisenä, koska en valmistukkaan media-assistentiksi tänä keväänä. Elin tiedostuksessa että saan kasaan kaikki opintoviikot, kunnes minulle todettiinkin ettei se pidä paikkaansa. Nyyhkytykseni lomasta sanelin tuntemuksiani ja ajatuksiani lääkärille avoimemmin kuin olen koskaan kellekkään lääkärille pystynytkään. Kerroin jatkuvasta ahdistuneisuudesta, muutamista ahdistuskohtauksista, masentuneisuudesta ja yksinkertaisesta surusta joka on ollut viimeaikoina suurempana osana elämääni kuin pitkään aikaan. Kerroin, ettei minulla yksinkertaisesti ole voimia mihinkään, etten minä yksinkertaisesti jaksa mitään. "

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti