• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

torstai 8. tammikuuta 2015

Family isn't always blood.

Perheestäni kertominen on minulle aina haastavaa, mutta 
vain siksi koska sille on tapahtunut hyvin paljon kaikkea.
Kerron asiat niin miten minä ne muistan. Asiaa on paljon,
mutta valitettavasti tämä on vain pintaraapaisu totuudesta.

- - -  - - -

Sijaisäitini on ihminen, jota arvostan kaikkein eniten tässä maailmassa. Hän on minulle aivan käsittmättömän tärkeä ja rakas, enkä enää tiedä miten selviäisin tässä maailmassa ilman häntä. Me olemme kokeneet paljon näiden vuosien aikana, hyvää ja pahaa. Olemme riidelleet joskus ehkä liiankin rajusti, mutta näistä tapahtumista huolimatta hän on minulle jotain sellaista, etten osaa sitä edes kaikilla olemassa olevin sanoinaaan kuvailla.

• Yksinketaisesti; Hän on pelastajani

Olemme asuneet pikkusisaruksieni kanssa Sijaisäitini - biologisen äitini sisko, tätimme - luona vuodesta 2006 asti. Minä tosin muutin omilleni kesällä 2011. Lapsia meitä on nykypäivänä kaikenkaikkiaan 9; Minä, pikkusiskoni ja pikkuveljeni lisäksi Sijaisäitini 3 lasta hänen edellisestä suhteestaan, kaksostytöt ja poika. Lisäksi hänellä on uuden miehensä kanssa 1 yhteinen lapsi, pieni poika, ja tällä miehellä on edellisestä suhteestaan 2 lasta, poika ja tyttö. Meillä on iso ja hieman erikoinen perhe, mutta se on hyvä perhe. Se on oikea, se on todellinen perhe.

- - -  - - -


- - -  - - -

Vuoden 2006 kesällä jouduimme pikkusisaruksieni kanssa vähäksiaikaa lastenkotiin, sillä äitini mielenterveys oli romahtanut jälleen kerran ja hän joutui Kellokosken mielisairaalaan. Silloin meille vielä tätinä, Sijaisäitimme ei pystynyt jättämään meitä lastenkotiin ja kohtaamaan sitä tosiasiaa, että meidät sijoitettaisiin eri koteihin mahdollisesti ympäri Suomea. 2 viikon jälkeen hän otti meidät luokseen. Ja siitä päivästä lähtien minä olen ollut hänen tykönään. Pikkusisarukseni menivät äidin päästyä mielisairaalasta hänen luokseen aina välillä, mutta palasivat aina takaisin äidin sekoamisen takia. Lopulta heidätkin sijoitettiin virallisesti tätimme luokse. 

Minulla ei ollut koskaan äitini kanssa hyvät välit, eivät lainkaan. Suoraan sanoen, äitini oli kamala ihminen. En tiedä, oliko hän sitä sisimmässään vai oliko hän mielenterveydellisesti yksinkertaisesti niin sairas, mutta väliäkö sillä. Enää. Emme koskaan tulleet toimeen. Äitini pahoinpiteli minua niin henkisesti kuin fyysisesti. Äitini alisti minua niin henkisesti kuin fyysisesti. Olin onnellinen ja niin käsittämättömän helpottunut kun pääsin hänen luotaan pois. Välimme olivat niin tulehtuneet, etten suostunut lähtemään viemään äidillemme joululahjoja vuoden 2008 jouluaattona. Ehkä ihan hyvä vain, sillä tuona päivänä Sijaisäitini löysi oman siskonsa kuolleena olohuoneensa lattialta pää verilammikossa. Kuolinsyy; Suuri määrä lääkkeitä ja alkoholia. Hyvin varma itsemurha.

Emme koskaan olleet läheisissä tekemisissä isämme kanssa. Äiti ei halunnut että pidämme häneen tai keneenkään isämme puolen sukulaisiin mitään yhteyttä. Näimme kyllä isäämme muutaman kerran, mutta myös äitini tavoin hän oli alkoholisti. Sijaisäitimme luokse muutettuamme näimme isäämme pari kertaa, mutta myös hänet löydettiin kuolleena asunnostaan vuonna 2012. Kuolinsyy; Suuri määrä lääkkeitä ja alkoholia. Hyvin varma itsemurha. Vasta myöhemmin saimme pikkusisaruksiemme kanssa tietää, miten paljon äitimme oli meille valehdellut isästämme. Hän ei todellakaan ollut niin kamala ihminen kuin hän oli antanut ymmärtää. Hän ei aina ollut alkoholisti, vaan alkoholisoitui vasta kun äitimme oli kieltänyt meitä näkemästä isäämme lainkaan. Sijaisäitimme kertoi hänen olleen todella hyvä, lämmin ja rakastava isä. Harmittaa, etten saanut tietää totuutta aiemmin. Olisi ollut kiva tutustua isääni. Olisi ollut kiva jos minulla olisi ollut isä.

Muistan elävästi, kuinka äitini kerran yläasteella ollessani ilmestyi äidinkielen luokkamme ovelle ja käski minun pakata tavarani ja lähteä hänen mukaansa. Tuolloin itkin pahaa oloani jopa koulussakin päivittäin, ja jälleen kyyneleeni vuosivat silmistäni lohduttomasti. Hän tarttui niskaani ja raahasi minut läpi täynnä olevan aulan autoonsa, eikä sanonut minulle sanaakaan. Pysähdyimme terveyskeskuksen pihaan ja minä menin totaaliseen paniikkiin. Hätääntyneenä yritin saada selvää siitä miksi minut oli raahattu koulusta terveyskeskukseen, ja asia selvisi kun minut oli istutettu lääkäriä vastapäätä meikit pitkin kasvojani. "Tää tyttö on hullu. Tää pitää laittaa mielisairaalaan." Äitini totesi lääkärille minun vain istuessa hiljaa paikallani. En muista enempää mitä tapahtui kuin lääkärin säälivän katseen ja sanat "Tässä tytössä ei ole mitään vikaa, en ymmärrä miksi hänet pitäisi lähettää Kellokoskelle." Äitini suuttui ja jälleen minua niskasta pitäen hän raahasi minut ulos lääkärin huoneesta, ulos terveyskeskuksesta ja kotiin. Hän ei päästänyt minua takaisin kouluun. Olin tuolloin 8. luokalla.

Muistan elävästi, kuinka hän kerran pakotti minut polvelline lattialle hänen eteensä ja rukoilemaan häneltä, että pääsisin katsomaan silloista poikaystävääni. Ja minä anelin ja rukoilin. Tämän jälkeen pääsin kuin pääsinkin lähtemään. Itkien ja voimattomana minä juoksin matkalaukkujen kanssa kohti bussipysäkkiä, joka veisi minut pois. Äitini oli muuttanut pikkusisaruksieni kanssa Nurmijärveltä Jämsään, ja raahannut myös minut mukaansa. Hetken aikaa olin asunut Nurmijärvellä asuvan naapurini luona ja käynyt koulua, mutta kesäloman alettua oli minun lähdettävä Jämsään äitini luokse. Itkin lohduttomasti koko sen pitkän matkan. En ymmärrä miksi äitini pakotti minut lähtemään, sillä vietin monia öitä ulkona. Äiti oli potkinut minut pois asunnosta, enkä minä päässyt takaisin sisälle. Ja minua pelotti, minua pelotti aivan helvetisti. Onneksi oli kesä, että tarkenin yöt ulkona. Nukuin nurmikolla asuntomme viereisen joen varrella pensaiden alla, ja pelkäsin milloin joku humalainen ohikulkija huomaisi minut. Olin tuolloin 8. luokalla.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, äitini oli kamala ihminen. Ja suoraan sanottuna tunnen suurta helpostusta hänen kuolemastaan. Kaikki muuttui täysin. Suuri taakka putosi harteiltani. Ei enää ikinä sitä samaa tuskaa, ei ikinä. Äitini tuotti surua ja huolta myös muille perheenjäsenille, niin Sijaisäidilleni kuin omille vanhemmilleen. Hän oli mielenvikainen alkoholisti, joka lopulta hukkui omaan sairauteensa. Onneksi pääsin tätini luokse. Hän teki elämästäni jälleen elämisen arvoista. Hän sai minut jälleen tarttumaan kiinni elämästä. Ja kaiken tämän vuoksi hän on pelastajani. Hän on todellinen äitini, joka rakastaa minua ehdoitta, joka auttaa ja tukee minua. Hän pelasti minut, enkä tule koskaan unohtamaan mitä hän teki minun ja pikkusisaruksieni elämän puolesta. Hän pelasti meidät. Hän on todellinen äiti. Ja minä rakastan häntä.

- - -  - - -

Eris kuittaa, xoxo 
• See you in your nightmares 


 Eris on WeHeartIt.

12 kommenttia:

  1. Onko liian tahdintonta kysyä, että mikä mielensairaus biologisella äidilläsi oli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän äitini olleen mielisairas, mutta en tiedä hänen diagnoosejaan. Eikä lainkaan tahditonta :)

      Poista
    2. Kaikki kun ei liiasta uteliaisuudesta välitä, vaikka blogia kirjoittaakin niin avoimesti kuin sinä. Mielenkiinnosta vain kysyin, koska juuri käsittelimme koulussa mielenterveyttä ja mielisairautta niin nythän se tiedon jano tästä aiheesta on suuri. Kiitos sulle :)

      Poista
  2. Jaksan kerta toisensa jälkeen ihmetellä kuinka vahva sinä oikein oletkaan, kaiken kokemasi jälkeen siinä sinä vaan vielä olet ja menossa koko ajan parempaan suuntaan.
    Ihanaa että vaikeuksista huolimatta elämässäsi on myös hyviä ja rakkaita ihmisiä kuten sijaisäitisi, sisaruksesi sekä tietenkin Jere. Olet ansainnut kaiken mahdollisen hyvän minkä elämä vain eteesi voikaan tuoda, ihana Oona. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Mary, kiitos jälleen kerran ihanasta kommentista ♥ ! Olet niin ihana kun jaksat piristää minua kommenteillasi, ne saavat minut kerta toisensa jälkeen hymyilemään :)

      Poista
  3. On sulla kyllä ollut rankkaa. Aivan käsittämätöntä settiä. Ihan puistattaa edes ajatella äitisi käytöstä sinua kohtaan. Jo aikuiselle tuollaiset kokemukset tuntuvat kamalilta, mutta kun ne suhteuttaa lapsen kokemusmaailmaan, niin huhhuh... Moni olisi musertunut tuollaisen painon alle. Onneksi sinä olet kuitenkin pystyssä ja saanut rakastavia ihmisiä ympärillesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minua puistattaa muistella näitä tapahtumia, mutta onneksi ne ovat mennyttä ja olen pystynyt myös jättämään ne menneeseen. Kiitos ♥ !

      Poista
  4. Olen miettinyt tätä asiaa ennenkin joidenkin muiden ihmisten kohdalla, joten ajattelin nyt kysyä sinulta, kun siihen on mahdollisuus: mikset vain karannut kotoa esim. tätisi tai jonkun muun sukulaisen/tutun luokse? Johtuiko se silkasta pelosta vai oliko asiaan jokin muu syy?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, en todellakaan tiedä .. Ehkä en uskaltanut. Arh, ärsyttävää kun en osaa sanoa vaikka ehkä pitäisi tietää, miksi en lähtenyt. En yksinkertaisesti tiedä. Muistoni ovat muutenkin todella hatarat kaiken tämän suhteen. Mieli on blokannut pois paljon, todella paljon.

      Poista
  5. Voi hitsi Oona, ihailen sun vahvuuttas!

    VastaaPoista