• desireforthefuture.blogspot.fi

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Toivoisin näkeväni, toivoisin tuntevani, mutta en tee sitä.

• Hello, My sweet little Bats ಌ !

○ Slloin, kun istuuduin, ja aloin kirjoittamaan.

  •  •    •  •  

Lähenevän kevään lämmin aurinko pilvettömällä, suloisen haalean sinisellä taivaalla. Pikkulinnut visertäen laulaen keittiön ikkunan takaa nousevassa pihjalassa. Hiljalleen vihertävämpi nurmi, kasvavat silmut oksilla, luonnon eloon herääminen. Mutta minä olen kaikkea muuta kuin heräämässä eloon, kaikkea muuta. En edes muista, kuinka kauan tätä on jatkunut. Se tuntuu ikuisuudelta, vaikka omaankin muistoja, jolloin en vielä ollut mitä nyt olen. Vai onko se vain kuvitelmaa, harmaata harhaa. Enkä enää olekaan varma, että olisin joskus ollut erilainen. Jotain muuta kuin olen nyt, ja olen niin pitkään ollut. Tyhjä. Kylmä. Kolkko. Etäinen, yksinäinen sielu, joka ei näe tulevaa, eikä edes nykyhetkeä jossa elää. Nykyhetki ei ole mitään. Tulevaisuus ei ole mitään. En näe sitä. En tunne sitä. Toivoisin näkeväni, toivoisin tuntevani, mutta en tee sitä. Ja minä alistun kohtalooni, jo ties kuinka monetta vuotta. Mikään ei tunnu miltään, enkä minä tiedä mitä minun tulisi tehdä. Tämä painajaismainen jatkumo. Se on pitänyt minua otteessaan jo niin kauan, että siitä on tullut osa minua, ja lopulta se olen minä, ja minä olen se. Yhtä tyhjää, kylmää ja kolkkoa. Enkä minä tiedä paremmasta. En ole koskaan tiennytkään. Tätä tämä on aina ollut, ja näin kai myös tulee aina olemaan. Enkä minä voi tehdä sille mitään, en yksinkertaisesti yhtään mitään. Olenhan minä yrittänyt. Tuhansia, ja taas tuhansia kertoja. Häviten taistelun aina, kerta toisensa jälkeen. Enkä minä jaksaisi sitä enää. Niin, olenhan minä yrittänyt hyväksyä elämäni kuin se on, epätoivoisena ja epävakaana. Mutta pian huomaan unelmoivani, haaveilemani jostain paremmasta. Vaikka enhän minä saisi. En, etten vain pettyisi jälleen. Ja se mistä unelmoin ja haavelein .. Se on minulle tuntematonta. Ja se, mikä on tuntematonta, on pelottavaa. Yksin yksinäisyydessä. Se on minulle tuttu käsite. Sitä minä en pelkää. Yksinäisyys. Ainoa ystäväni. Ja yksinäisyyden luota, löysin myös pimeyden. Ja se pimeys pitää minua sylissään, tuudittaa ja lohduttaa. Sen luona minä olen turvassa, eikä mikään voi satuttaa minua. Pimeys pitää minusta huolta. Pimeys ei anna minulle sattua mitään pahaa. Pimeys ei petä minua. Pimeys on tukeni ja turvani. Pimeys on ainoa toivoni.

  •  •    •  •  


  •  •    •  •  

ಌ Quit, Eris Von Sin.
• See you in your Nightmares •


○ Eris on WeHeartIt.

5 kommenttia:

  1. Masennus ei ole valinta eikä parantuminenkaan siitä ole oikeastaan valinta. Se on silti valinta, mihin nuo "vähäiset" energiasi keskität. Jos keskität ne laittautumiseen, shoppailuun, vaatteisiin, asusteisiin, kotiin, ei sitä ilmeisesti muuhun riitä. En ymmärrä mikä järki siinä on. Sitten valitat ettei jaksa, ei huvita, menen pimeyteen, nurkkaan itkemään. Otan tuet vastaan enkä tee mitään.

    Opettelisit priorisoimaan. Keskitä se energia kouluun, vaikka pala palalta. Niin, ja töihin. Mene kouluun ilman meikkiä, rennoissa vaatteissa. Koti voi välillä olla sotkuinen. Jos kaiken tuon energian mitä sulla on, sysäisit muuhun (lue:johonkin hyödylliseen) jaksaisit ihan varmasti. Niin on jaksanut moni muukin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän pointtisi, mutta asia ei ole ihan näin.

      Minähän olen sairaslomalla fyysisen tilani vuoksi, en vain henkisen. Kotini on joskus sotkuinen, niinkuin kaikilla. Tiskivuori on tälläkin hetkellä korkea, lattialla vaeltaa villakoiria ja peilissä on ripsivärin jälkiä. Enkä minä todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka laittautuvat päivittäin, vaan vietän viikonkin meikkaamatta tai muutenkaan laittautumatta ja pukeudun kollareihin. En todellakaan keskitä kaikkea energiaani ulkonäköön, kotiin ja materiaan. Olen myös aloittanut taas psyk. lääkärillä käymisen, joten ei voi todellakaan sanoa että keskitän kaiken johonkin ihan muuhun ..

      + Kirjroitelma on aina kirjoitelma, se ei aina ole 100%'sti todellisuutta peilaava.

      Poista
    2. Tuosta anonyymin mainitsemasta priorisoimisesta sen verran että laittautuminen ja siivoamatta jättäminen eivät ole kaikille helpottavia tekijöitä. Silloin kun oma masennus oikeasti oli pahimmillaan, sotkuinen koti ja nuhjuiset vaatteet vain laskivat mielialaa entisestään ja toivat pintaan lähinnä turhautumisen ja riittämättömyyden tunteita. Laittautuminen, shoppailu ja pesänrakennus ovat toisille tärkeitä ja turvallisia rituaaleja pitää itsestään ja ympäristöstään huolta. Huonoa omatuntoa nukkavierusta olemuksesta ei pidä kantaa, mutta suihkunraikkaana ja lempivaatteisiinsa pukeutuneena on aavistuksen helpompaa kohdata ankea arki joka meistä jokaista oven takana odottaa. Itseensä panostaminen ei koskaan ole hyödytöntä.

      Poista
    3. laittautumatta ja siivoamatta jättäminen* piti sanomani

      Poista
  2. Aikaa ennen masennusta on todella vaikeaa muistaa, onko sellaista edes koskaan ollutkaan? Tuntuu että on välillä vaikeaa erottaa oma persoona ja masennus toisistaan.
    Sä olet kuitenkin yks vahvimmista ihmisistä jotka tiedän, eikä vahvimmatkaan ihmiset voi välttyä takapakeilta. Niitä tulee ja ne toivottavasti taas kohta jo menee ja voit nauttia siitä auringosta ja linnunlaulusta. Ei saa olla liian ankara itselleen, (I know, helpommin sanottu kun tehty) sillä sä oot päässyt paljon myös eteenpäin.
    Paljon voimia ihana Eris. <3

    VastaaPoista