• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

torstai 6. lokakuuta 2016

" .. Kuumaa tummanpunaista verta pitkin ajatus- ja tunnemaailmaani. "

ಌ Hello, My sweet little Bats !

○ Puhutaan henkisestä- ja fyysisestä hyvinvoinnista.
Mutta minä kutsun tätä ennemmin pahoinvoinniksi.

  •  •    •  •  

En voi sanoa voivani hyvin. En. En todellakaan. Mutta näiden vuosien aikana olen oppinut esittämään ja näyttelemään, että voin. Enkä minä enää muuta osaakkaan. Todellisten tunteiden näyttäminen on minulle lähestulkoon täysi mahdottomuus. En vain yksinkertaisesti osaa näyttää, mitä pääni sisällä oikeasti tapahtuu, miltä minusta oikeasti tuntuu. Pelko parantumattomuudesta, niin hekisestä kuin fyysisestä, riipii tajuntaani pitkillä terävillä kynsillään samalla, kun huuleni hymyilevät niille jo niin tutuksi tullutta tekohymyään sillä välin, kun henkiset kyyneleet vuotavat kuumaa tummanpunaista verta pitkin ajatus- ja tunnemaailmaani. Elän maailmassa joka elää, liikkuu ja etenee ympärilläni kokoajan, mutta tuntuu kuin se olisi jossain kaukana ja saavuttamattomissani, kuin en kuuluisi siihen lainkaan. Minulla on vain oma elottomuuteni, jolla ei ole mitään tekemistä ympärillä ni elävän elämän kanssa. Se ei tunnu olevan liitoksissa ympärilläni elävään maailmaan. Se vain .. On.

Joskus uskon jopa omiin valheisiini. Omaan esitykseeni ja väitteisiini. Niihin, joita syötän salakavalasti muille muka totuutena. Sanat ovat kuin piikkiokaita, viiltäen äänihuuleni verisille haavoille, mutta minä en ole välittänyt alati avautuvista arvista enää pitkään aikaan. Olen niin helvetin syvällä omassa näytelmässäni, että joskus uskon minulle jo niin tutuksi tulleen roolisuoritukseni olevan todellista. Mikä siinä on niin helvetin vaikeaa näyttää omat oikeat tunteensa ? En ole tottunut sellaiseen. En ole saanut osata sellaista. Minut on aina pakotettu nielemään ja piilottamaan oma todellinen minäni. En ole koskaan saanut tuntea. Ja jos olen tuntenut, se on kielletty. En ole koskaan saanut puhua. Ja jos olen puhunut, se on hiljennetty. Sitä kesti niin kauan, niin monta tuskaista vuotta, että siitä on muodostunut minulle arkipäivää. Enää se ei ole tuskaista. Se on normaalia. Enhän minä voi näyttää miltä minusta oikeasti tuntuu. Se ei ole sallittua. Ja vaikka se nykypäivänä sitä olisikin, ajatus ja opetus ovat kuin tatuoitu mieleeni. Käytös on kuin tullut jäädäkseen. En osaa tuntea. En osaa puhua. Typerä nainen, yritä edes. Mutta niinhän minä olen yrittänyt. Tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Tuntuu kuin tämä taito olisi revitty minusta juurineen niin perusteellisesti, etten voisi kasvattaa sitä enää koskaan takaisin. Kuinka helvetin tyhjäksi minä itseni tunnenkaan.

Ja silti minulla olisi elämäkin elettävänä. Mutta sehän on selvää, etten osaa elää ja olla elossa. Osaan vain olla olemassa. Enkä minä oikeastaan muuhun pystykään, se on todistettu jo lukemattomia kertoja. Fyysinen tila lamauttaa, eikä henkinen puolikaan anna armoa. Lääkkeet hämärtävät tunnemaailman, ja hyvä niin, koska enhän minä edes halua tuntea. Henkisen tilan ajattelu saa käyden kiristymään kaulani ympärille, saaden minut kuulemaan veren hennon kohinan korvissani ja sydämen rytmihäiriöisen sykkeen otsalohkossani. Fyysisen tilan pohtiminen saa .. En vielä tiedä tahdonko kertoa siitä. Ehkä myöhemmin, jos se (odotetusti) pahenee, niinkuin se on kokoajan tehnyt. Elämä on yksi saatanan huora. Hups. Anteeksi rääväsuinen kielenkäyttöni.

  •  •    •  •  


  •  •    •  •  

ಌ Quit, Eris Von Sin.
• See you in your Nightmares •


○ Eris on WeHeartIt.

2 kommenttia:

  1. Hyvä että voit kuitenkin edes kirjoittamalla sanoa totuuden, se on jo ihan hyvä alku. Koska voisihan ihan hyvin olla että valehtelisit tänne blogiinkin miltä susta oikeasti tuntuu ja kirjoittaminen on kuitenkin tosi hyvä keino saada tunteita purettua, vaikka toki ne olisi hienoa myös oppia sanomaan ääneen. Eihän sitä kaikille tarvitse sanoa eikä näyttää, mutta että olisi edes joku, oli se sitten ammatti-ihminen, perheenjäsen tai ystävä tai kuka tahansa.
    "Mutta sehän on selvää, etten osaa elää ja olla elossa. Osaan vain olla olemassa." Tuo lause kuulostaa pelottavan tutulta.
    Siksi en osaakkaan sanoa mitään viisasta tai kovin lohduttavaa,
    mutta lähetän silti hurjan määrän voimia, tsemppiä ja halauksia ja toivon koko pienestä sydämestäni että sun olos helpottuisi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaminen on ollut minulle aina helpompaa kuin puhuminen. Joskus tekisi mieli käydä jok'ikinen keskustelu kirjoittamisen välityksellä, kun ei millään saa sanaa suustaan vaan päätyy vain olemaan hiljaa tai sanomaan jotain mikä ei todellakaan pidä paikkaansa ..

      Eläminen ja olemassa oleminen ovat kaksi ääripäätä .. Suuri harmi, että se on muillekin kuin minulle tuttu asia. Toivottavasti me vielä jonain päivänä opimme, ihana Mary ♥

      Poista