• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

.. Menetetty, unohdettu ja kadotettu tapaus.

ಌ Hello, my sweet little Bats ! 
• I hope you leave a comment after your visit • 

•  •  •    •  •  •

Jossain vaiheessa kaikki nousevat viereltä, lähtevät ja katoavat aamun kosteaan usvaan, kun  salpaantuneen hengitykseni viimeinen henkäys hälvenee hiljaa harmaaseen maalaismaisemaan. Miksi siis edes päästää ketään lähelle ? Sillä ei ole merkitystä, mitä he sanovat, lupaavat ja vannovat, sillä he pettävät sen aikanaan. Joskus aiemmin, joskus myöhemmin. Joskuskuukausien, joskus vuosien jälkeen. Mutta sillä ei ole merkitystä, kauanko aikaa kerkeää kulumaan, aina se tuntuu samalta. Se, kun jätetään, hylätään, vaikka toisin oli luvattu. Säästyisin niin monilta pettymyksiltä, itseinhon tunteilta ja aggressioilta, jos jäisin vain yksin. Kukaan ei ole tullut elämääni pysyäkseen osana sitä ja minua. Yksikään hento kuiskaus ja kaunis lupaus ei ole pitänyt. Jokainen vannottu pysyvyys on vuorollaan haalistunut silmieni edestä kuin tupakkani savu kirpeään pakkasiltaan, joka jäädyttää sen ainoan kyyneleenkin poskelleni, jonka enää pystyn itkemään. Sen enempään, kuin tuohon yhteen pieneen kyyneleeseen en ole pystynyt enää aikoihin. Muistan silloin joskus itkeneeni helposti päivittäin, ja useaan kertaan päivässä. Muistan vieläkin ne lukemattomat pahan olon kyyneleet jotka vierivät kasvoilleni toinen toisensa perään saaden itkun tuntumaan siltä, kuin se ei loppuisi koskaan. Mutta ajan myötä asiat muuttuivat. Ja ajan kuluttua kuin vaivihkaa ohitseni, huomasin, etten enää osannutkaan itkeä.
   Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, moniakin kertoja, mutta jossainvaiheessa taisin osittain saada uskoni ihmisiin takaisin. En kokonaan, en todellakaan, mutta kuitenkin sen verran, että pystyin useamman vuoden jälkeen päästämään uusia ihmisiä lähelleni ja elämääni. Mutta kuten aina ennenkin, usko ja luottamus on lopulta poljettu maahan ja hukutettu elämän pohjamutiin, jonne se upposi yhä vain syvemmälle ja syvemmälle pimeään. Jonnekkin, mistä en enää edes tahdo etsiä niitä lukemattomia pienen pieniä palasia, ja yrittää koota takaisin ehjäksi, kokonaiseksi. Eikä tällaista kukaan koskaan ikinä milloinkaan jaksa loputtomiin.

Lasken pääni hänen rinnalleen ja kuuntelen tuota kauniin rauhallista sydämen sykettä rintakehän nousten ja laskien hiljalleen hänen hengityksensä tahtiin. Painaudun lähemmäs, mutta kun tunnen oman, aina korkan 98 lyönnin leposykkeen hänen kylkeään vasten, hivuttaudun hieman kauemmas. Kämmeneni alla tunnen hänen rintakehäänsä koristavan pitkän leikkausarven. Hän vihaa mielestään rumaa arpeaan, mutta minä puolestani rakastan sitä. Mielestäni se on äärimmäisen kaunis ja koskettava. Arvet kertovat elämästä, minä tiedän sen paremmin kuin suurin osa ihmisistä. Mutta tällainen .. Tällainen puhdas arpi, joka kertoo yksinkertaisesti elämän pelastumisesta, saa minut ihastumaan aina vain uudestaan ja uudestaan. Se saa minut hymyilemään. Se on aikanaan pelastanut hänet, joka nyt pitelee minua vierellään. Kuinka yksi arpi voikaan tehdä yhdestä ihmisestä kauniimman ?
   Tunnen kuinka lämmin kyynel vierähtää silmästä poskelleni ja hivuttautuu hiljalleen hänen rintakehälleen. Hän pitää minua sylissään ja silittää hiuksiani. Hänen sylinsä ja kosketuksensa on niin varma ja voimakas. Tunnen olevani turvassa. Sitten itken vielä toisen, kolmannen ja neljännen kyyneleen. Lopulta en enää pysy laskuissa. Viimeinkin saan itkettyä edes vähän. Viimeinkin pystyn näyttämään ulospäin sen, miltä sisälläni tuntuu. Kaikki se suru, epätoivo, yksinäisyys, viha, pettymys valuu silmistäni kirkkaina jokina. Puhun siitä, kuinka olen aina jäänyt yksin. Ja hän sanoo, ettei lähde. Puhun siitä, kuinka minut on aina jätetty. Ja hän sanoo, ettei jätä. Puhun siitä, mistä en puhu. Mutta tämäkin tilanne on vain alkoholin aiheuttama, eikä mitään sen kummempaa. Ja niin olen huomenna taas samanlainen tyttöraukka kuin aiemmin, tunteiltaan lamaantunut ihmisraunio, joka patoaa kaiken sisälleen eikä osaa näyttää tunteitaan ulospäin. Sillä eihän sillä ole aiemminkaan ollut kuin negatiivisia vaikutuksia kaikkeen ja kaikkiin. Joten onko ihme, jos ihminen lopettaa kuin alitajuntaisesti, huomaamattaan ja tahtomattaan, tunteidensa näyttämisen ja niistä puhumisen ? Ei, ei ole. Ja tämä on yksi niistä monista syistä miksi käyn terapiassa, nyt jo toista vuotta. Mutta pystyykö terapeuttini avustamaan minut kohti parempaa ? Pystynkö minä enää olemaan parempi ? Joskus tuntuu, kuin olisin jo aikoja sitten menetetty, kadotettu ja unohdettu tapaus. Tuntematon potilas, joka ei minkään avun voiminkaan kyennyt tuomaan itseään takaisin elämään.

•  •  •    •  •  •


•  •  •    •  •  •

ಌ Quit, Eris Von Sin.
• See you in your Nightmares •
xoxo, and a lil' bite !


2 kommenttia:

  1. Olit laittanut instaan kuvan murtuneesta kädestä. Kerrotko jossain vaiheessa mitä tapahtui?

    VastaaPoista