• d e s i r e f o r t h e f u t u r e . b l o g s p o t . f i

lauantai 9. kesäkuuta 2018

My 4 days.

ಌ Hello, my sweet little Bats ! 
• I hope you leave a comment after your visit • 

•  •  •    •  •  •

Day 1. Solmin lenkkareiden kirkkaan pinkit nauhat tiukalle rusetille ja vedän tuulitakin vetoketjun kiinni. Nostan aurinkolasit silmilleni ja laitan kuulokkeet korvilleni, ja laitan Spotifysta soimaan soittolistani SUOMiPOP ja ensimmäisenä alkaa soimaan Kaija Koon kappale Siniset tikkaat. Desifioin käteni vielä kerran ennen kuin avaan sairaalan yllättävän raskaan ulko-oven ja lähden kävelemään kohti kotia. Matka on hieman päälle 5 kilometriä pitkä, mutta olisin voinut kävellä tuon matkan vielä moneen kertaan, kerta toisensa jälkeen uudestaan. Ainakin siltä minusta tuntui. Oikeastaan taisin hieman toivoakkin, että se olisi kestänyt pidempään. Mutta kello on jo yhdeksän illalla .. Minun täytyy ottaa iltalääkkeet ja mennä nukkumaan .. 
   Huomaan jälleen kerran ajattelevani sitä surullisen tuttua asiaa, tilannetta, tunnetta. Nimittäin sitä, etten ole enää pariin päivään tuntenut mitään. Enkä ole lainkaan kaivannut tätä tilannetta. Olen tästä aiemminkin puhunut, että en ole ihan varma että tunnenko mitään, vai tunnenko pelkkää tyhjyyttä. Mutta antaapi olla. Nyt minulla on kuitenkin jälleen tällainen olotila. Kävelen ohi yläkoulun. Seuraan, kuinka lapset ja nuoret pelaavat ketkä jalkapalloa, ketkä kirkonrottaa ja ketkä hyppivät ruutua. Muistelen omaa aikaani ala- ja yläasteella. En kaipaa noitta aikoja, en sitten yhtään. Muistan vain pahoja asioita, huonoja muistoja, loputtomia itkuja ja riittämättömyyden tunnetta. Ymmärtämättömyyttä, kiusaamista, haukkumista, hyljeksintää, ivallista naurua, eristäytymistä. On noina kouluvuosina varmasti jonkin verran hyvääkin tapahtunut, mutta pahat asiat hukuttavat ne alleen, enkä muista niitä enää. En lainkaan. Valitettavasti. Siksi, aina kun kävelen koulun ohi ja näen pihalla koulupäivän jälkeen leikkivät ja pelaavat nuoret, olen kateellinen. Olen katkera. Huokaan syvään, suljen hetkeksi raskaat silmäluomeni, ennenkuin käännän katseeni pois ja jatkan matkaani. Näiden tunteiden tunteminen on täysin turhaa. Joten sysään ne syrjään.

Day 2. Päivä toisensa jälkeen menee ohitse. En ole poistanut kodistani kolmeen päivään. En ole sanonut sanaakaan, ja olen vain maannut lamaantuneena sohvalla. Netflixistä pyörii sarja How to get away with Murder, mutta en muista lainkaan mitä edellisessä jaksossa on tapahtunut. Ja tämä jatkumo vain jatkuu ja jatkuu. Kun kello näyttää 8 illalla, nousen ottamaan iltalääkkeeni ja siirryn sänkyyn puhelimeni kanssa, katsomaan edelleen samaa sarjaa. Kuitenkin. Jossain vaiheessa havahdun siihen, että tuijotan puhelimen näytön ohi seinään ja yllätän itseni ajattelemasta kavereita, ystäviä, läheisiä ja tuttavia. Sitä, millaisia toisten ihmisten ihmissuhteet ovat. Millaisia kavereita ja ystäviä heillä on. Mitä he tekevät tuttaviensa kanssa ja mitä he jakavat toistensa kanssa. Mitä he tekevät toistensa puolesta. Miltä se mahtaisi tuntua. Se, että olisi niin läheisiä ihmisiä, tuttavia, kavereita, ystäviä. Minä olen vain niin helvetin yksinäinen. Toisaalta, tiedättehän tekin jo, että olen jo tottunut siihen. Surullista, mutta valitettava tosiasia. Kenenkään yleinen olotila ei saisi olla yksinäisyyden piirittämä, mutta jossain vaiheessa siitä tulee sinulle se "normaali olotila". Tieto yksinäisyydestä häilyy tietoisuudessasi kokoajan, ja välillä se nousee yli muiden ilkkumaan ilkikurisesti.
   " Mutta ethän sä ikinä halua mennä mihinkään ulos ", oli erään ihmisen toteamus. Ehei kultaseni, ei. Se että minua ei näy ikinä missään, ei johdu siitä ettenkö tahtoisi lähteä ulos ja olla ihmisten kanssa, sosialisoitua ym, vaan siitä, että minulla ei ole seuraa. Minua ei pyydetä mihinkään, ja jos minä kysyn joltakulta seuraa, heillä on aina jotain muuta. Okei, joskus hyvin hyvin hyvin harvoin tapahtuu normaalista poikkeava tapahtuma, ja joku kysyykin minua johonkin tai joku sanookin kyllä minun kysymykseeni siitä että lähdetäänkö illalla ulos. Mutta pointtini on kuitenkin edelleen se, että minä en ole kenenkään ensimmäinen valinta, mitä seuran hakuun tulee esim. illanviettoon. Ja tästä pääsin miettimään sitä, että olenko minä tuonut kenenkään ihmisen elämään jotain positiivista, jotain tärkeää, jotain mistä he minut muistavat, jotain minkä vuoksi he eivät halua minusta luopua / minun lähtevän heidän elämästään ? Olenko joillekin ihmisille tärkeä, merkitsenkö minä kenellekään sen enempää ? Minä mietin, mietin ja mietin, mutta en keksinyt mitään. En yhtikäs mitään. Minun käsitykseni mukaan en ole tuonut mitään erityistä tai positiivista kenenkään elämään. Korjatkaa, jos olen väärässä ! Mutta mielestäni en. Miksi näin sitten on ? En minä helvetti tiedä ..

Day 3. Oliko se unta vai ei ? Käännyn sängyssä selälleni, ja muistelen. Tapahtuiko kaikki tuo edellisenä iltana, vai olenko vain nähnyt todella toden tuntuista unta ? Minun on noustava, ja tarkistettava asia. Otan sähkötupakan käteeni, ja ottaessani päivän ensimmäisiä sauhuja, vilkaisen olohoneeseen matkallani keittiöön. Voi jeesuksen vittu, kyllä se vain oli totta ! Siinä hän nukkuu, olohuoneeni mustalla nahkasohvalla. Tv on päällä, mutta äänettömällä ja ikkuna on rakosellaan auki. Seison vielä hetken paikallani tuijottaen tuota 99%'sti mahdotonta näkyä. Tämä aamu on tuo 1%. Pudistan päätäni hämmennyksen vallassa, huokaan syvään, haron mustia karheita hiuksiani ja menen tapani mukaan keittämään kahvia. Tänään tosin kaksi kertaa enemmän kuin normaalisti. Nojaan ihan vain parin sekunnin ajan keittiön pöytää vasten, tai ainakin luulin niin, kun yht'äkkiä huomaan kahvin jo valuneen. Täytän kaksi Star Wars kahvikuppia mustalla kahvilla ja hivuttaudun hiljaa olohuoneen puolelle. Asetan toisen kupillisen hiljaa hänen eteensä, kun itse istahan toiseen päähän sohvaa. Tilanne tuntuu täsyin mahdottomalta, mutta pakkohan se on uskoa. Onhan hän suoraan edessäni. Tökkään häntä hellästi käsivarteen, ja hän avaa uniset silmänsä. Ja ensimmäisenä, kun hän katsoo minua, hän hymyilee. Enkä minä voi muuta kuin hymyillä takaisin, sillä en ole aikoihin nähnyt mitään niin kaunista.


Eikö siun dösän pitäny lähteä jo ennen kuutta ? ", kysyn, kun vilkaisen kelloa, jonka näyttämä aika on hieman yli 7. " Joo .. Niinhän se lähti. " Vaikka hänen piti lähteä, päädymme lopulta olemaan koko päivän, illan ja vielä toisenkin yön yhdessä. Ja vasta seuraavana aamuna hän lähtee luotani. Mutta voi, tuo aika jonka vietimme yhdessä .. Sydämeni pakahtuu, mutta samalla särkyy jok'ikinen kerta enemmän, kun muistelen tuota puoltatoista vuorokautta. Se tunne, mitä tunsin .. Olen puhunut monesti siitä, kuinka positiiviset tunteet ovat minulle todella tuntemattomia, enkä näin ollen osaa myöskään tunnistaa näitä tunteita. Mutta tämän tunteet minä tunnistin. Tunteen, jota en muista tunteneeni aikoihin, ainakaan näin puhtaana. Ja tämä tunne, oli ilon tunne. Minä olin iloinen. Minä olin iloinen kun hän oli luonani, hän teki minut iloiseksi. Hymy kasvoillani oli niin aito, että se jopa hämmensi minua hieman. Miten minä yht'äkkiä vain tunsinkin jotain tallaista ? Mutta voi, kuinka minä nautinkaan tuosta olotilasta, enkä antanut minkään, en yhtikäs minkään pilata sitä. Yleensä onnistun pilaamaan itse oman fiilikseni liialla ajattelulla, jossittelulla ja spekuloinnilla, mutta en nyt. Nyt koko tuo aika oli pelkkää positiivisuutta, pelkkää hyvää, pelkkää iloa.
   .. Mutta tulenko saamaan tämän tunteen takaisin ? Tarkoitan .. Tulenko hänet takaisin luokseni ? Sitä minä en valitettavasti tiedä. Epätietoisuus on pahinta, sen tietää meistä jokainen. Aikaa tästä ilon vuorokaudesta on kulunut vain muutamia päiviä, mutta se tuntuu kuin i k u i s u u d e l t a . Eikä juuri nyt minulla ole yksinkertaisesti muita vaihtoehtoja kuin odottaa.

Day 4. Kaunis blondi nainen kiristää vasempaan ranteeseeni mustaa ja oranssia huutavan rannekkeen, jossa lukee Rockfest. Vedän syvään henkeä, ja astun festarialueelle. Tässäkö tämä nyt on, minun ensimmäiset festarini ? Toisaalta, voiko tätä minun puolestani festareiksi sanoa, kun tulin katsomaan ainoastaan yhtä esiintyjää ? No. Väliäkö tuolla, sillä esiintyjä on minun musiikkimaailmani kirkkain tähti, ehdoton nro. 1. Ainoa joka herättää minussa voimakkaita tunteita, ainoa jolla on minulle suurempi merkitys, pimeyden prinssi, Ozzy Osbourne. Tämän mahdollisuuden ei vain yksinkertaisesti voinut antaa mennä ohitse. Kolmen kuukauden pieni säästäminen, jotta sain ostettua sen 89€ kustantaneen pääsylipun. Ja nyt minä seison tässä. Vihdoin ja viimein ! Vain muutamankymmenen metrin päässä päälavasta, jonne yksi suurimmista idoleistani pian astuu. 
   Ennen tuota jo kuukausia intohimoissani odottamaani esiintyjää nautimme kaverini kanssa pari olutta, siideriä ja lonkeroa, kunnes kello on 10 minuuttia vaille illan tärkeimmän ajankohdan. Toinen silmäni on visusti silmälapun alla, mutta pääsen kuin pääsenkin n. kolmanteen riviin, juuri kun tuo jumalallinen ääni kaikuu korvissani. Seison siinä. Yksin. Omassa seurassani. Koska tahdon vain nauttia, keskittyä vain ja ainoastaan tuohon yhteen asiaan vain n. 10 metrin päässä minusta. Kuvaan pari videota ja laulan mukana, mutta loppuenlopuksi minun on hyväksyttävä se, etten minä tunne mitään. Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa, mutta miksi nyt, kun seison tässä, on kuin ei olisi mitään. Yritän käsitellä tunnetta, että tuntisin enemmän, mutta epäonnistuttuani täydellisestä, tulen vain entistä huonommalle tuulelle ja surulliseksi, joten epäonnistuttuani täydellisesti päätän poistua lavan edestä ennen kuin Ozzy lopettaa. Ja nyt, kahden päivän jälkeen, olen edelleen aivan helvetin surullinen. Asia josta minun olisi pitänyt nauttia niin että sydämeni tuntuisi repeävän onnesta, olikin jotain aivan muuta. Tottakai olen tyytyväinen siihen, että pääsin kokemaan tämän illan ( sillä tiedän että olisin katunut elämäni viimeiseen päivään asti sitä että en olisi mennyt ), mutta luulin että olisin tuntenut jotain paljon enemmän. Luulin että olisin iloinen, onnellinen, haltioitunut .. Mutta ei. En ole. Siksi olen vihainen itselleni ja huudan väsyneelle peilikuvalleni, " Miksi miun pitää olla niin vitun fucked up ?! "

•  •  •    •  •  •

ಌ Quit, Eris Von Sin .
• See you in your Nightmares •
xoxo, and a lil' bite !


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti